Päivitetty: 31. tammik. 2022
Minä pidän Sofi Oksasesta paljon. Tämä kirja oli siis odotettu. Kuitenkin tartuin tähän vasta Koronaerityksen aikana, vaikka kirja oli ilmestynyt edellisenä syksynä.
En ottanut paljokaan selvää kirjasta etukäteen. Tiesin, että juoni liittyi Ukrainaan ja lapsettomuuteen. Kyse olikin tarkemmin munasolunmyynti-bisneksestä, johon liittyi paljon hämärää toimintaa. Päähenkilö on virolaistaustainen Olenka, joka muuttaa nuorena perheensä kanssa Ukrainaan. Hän menestyy ensin mallina ja siirtyy lapsettomuusklinikan palvelukseen, jossa hänestä tulee huipputoimija. Hän osaa etsiä sopivia tyttöjä ja osaa toimia hienovaraisesti asiakkaiden kanssa. Lisäksi hän osaa tehdä kaiken tarvittavan, jotta asiakkaat ovat tyytyväisiä.
Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Välillä kerrotaan Olenkan vaiheita Ukrainassa, välillä ollaan nykyhetkessä Helsingissä, jossa Olenka istuu usein koirapuistossa.
Koirapuisto yläteemana ovat salaisuudet. Se, miten asioiden salaaminen ja kertomatta jättäminen aiheuttaa tuhoa ihmissuhteisiin. Oksanen vie jälleen lukijan itäblokin maailmaan, Neuvostoliiton romahduksen jälkeiseen aikaan, jossa salailu ja vilppi olivat arkipäivää. Kaikki tekivät sitä ja se oppittiin jo äidinmaidossa. Oksanen tiputtelee tekstiin runsaasti yksityiskohtia ihmisten elämästä. Tämä tekee kirjasta todella mielenkiintoisen. Esimerkkinä vaikka kuinka Virossa muutamat tienasivat 1970- ja 1980-luvuilla hyvät rahat kopiomalla ja myymällä Suomen televisio-ohjelmien lähetysaikoja. Vaikka Koirapuisto onkin romaani, olen täysin vakuuttunut, että kaikki muu itse tarinaa lukuunottamatta on totta.
Hauskana yksityiskohtana kirjassa syödään paljon ja samalla voi tutustua itä-eurooppalaisiin ruokiin. Olen vasta Sofi Oksasen Koronakeittiö-lähetysten myötä tullut tietoiseksi Sofin kiinnostuksesta ruokaan.
Tarina oli trillerimäinen, eikä ollenkaan mukava. Se muistutti hengeltään vähän edellistä romaania Normaa. Loppukaan ei ollut onnellinen, en sitä toki odottanutkaan. Tykkäsin.
Päivitetty: 31. tammik. 2022
Tämä täytyi lukea heti Lindqvistin Mannerheim kirjan jälkeen.
Gustaf Mannerheimin nuoruus on elämäkerroissa jäänyt vähemmälle käsittelylle. Minullakin on ollut mielikuva melko kurittomasta pojasta, josta myöhemmin kasvoi ehkäpä tärkein suomalainen. Mitä kaikkea siiten tapahtuikaan nuorelle Gustafille? Oli aivan mhtavaa, että juuri Teemu Keskisarja tarttui tähän epäkohtaan.
Mannerheimin perhe menetti omaisuutensa. Isä karkasi rakastajatteren kanssa ja äiti kuoli sydänsuruun. Lapset joutuivat muuttamaan kuka minnekin. Gustav joutui elämään sukulaisten rahoituksen turvin. Nykymaailmassa Mannerheim olisi Keskisarjan mukaan saattanut olla joko lastensuojelun tai psykiatrisen laitoksen asiakas. Se hätkähdytti.
Nuori Gustaf ei tahtonut löytää millään paikaansa. hän onnistui hankkiutumaan usein vaikeuksiin. Siinä suhteessa hän oli hyvin samanlainen kuin nuoret ovat kautta aikojen olleet. Hän sai potkut kahdesta koulusta. Toisaalta hän oli hyvin hurmaava, jonka seurassa olisi varmasti viihtynyt. Myös välit sisaruksiin säilyivät hyvinä, samoin kuin isoäitiin.
Vaikka Mannerheim on Suomen historian suurin sotilas. Hän joutui menemään kadettikouluun Haminaan vastentahtoisesti. Se oli ainoa opinahjoja, joissa ei peritty lukukausimaksuja. Hän joutui kokemaan paljon simputusta ja syylistyi myös siihen itse.
Gustaf ehti olla usean vuoden Haminassa, kunnes hänet erotettiin. homoepäilyn vuoksi. Tämä tarina olikin sitten se mielenkiintoisin osa tätä kirjaa. Keskisarja kertaa tarinan kaikki vaiheet ja käy läpi mahdolliset lähteet, joiden varassa tapahtumia voidaan hahmottaa. Syy erottamiseen saatiin siitä, että Mannerheimin tiedettiin yöpyneen ryyppyreissun jälkeen henkilön luona, jolla oli kyseenalainen maine Haminassa. Keskisarjan mukaan Mannerheim oli todennäköisesti syytön tai sitten syyntakeeton. Hän vain sattui sammumaan väärässä seurassa.
Lähdettyään kadettikoulusta ja Haminasta, hän eikä ikinä palannut takaisin. Hän ei myöskään ikinä ollut missään tekemisissä kurssikaveriensa kanssa.
Ehdottomasti suositeltava kirja, jossa Keskisarjamaisia oivalluksia ja paljon sellaista asiaa, jota ei ennestään tiennyt.
Päivitetty: 31. tammik. 2022
Kirjahyllyyni etsiytyi mielenkiintoinen kirjapari Mannerheimista, kirjoittajina Herman Lindqvist ja Teemu Keskisarja. Kumpikin suosikkejani; omalaatuisia ja hauskoja kirjoittajia. Päätin lukea ne peräkkäin ja tutkia kuinka ruotsalainen popularisoiva historijoitsija ja suomalainen uuden polven historiantutkija käsittelevät suurinta suomalaista.
Herman Lindqvistille, kuten myös minulle, tärkeintä on tarina. Akateemisen historiankirjoitukseen on mukavaa ottaa joskus etäisyyttä .Niinpä historiatiedettä Lindqvistin kirja ei siis ole ja sisältänee jonkin verran asiavirheitäkin, mutta se ei haittaa. Kokonaisuus on mukava lukukokemus.
Kirja alkaa Lindqvistin omasta lapsuudenmuistosta: Mannerheimin hautajaisista vuonna 1951. Lindqvist seisoi 8-vuotiaana partiolaisten kunniavartiossa, sillä hänen perheensä asui tuolloin Helsingissä. Itseäni hätkähdytti heti kärkeen kuvaus, kuika Mannerheimin viimeinen ratsu Kate asteli hautajaissaattueessa. Tämä oli Marskin toive. Samaan tapahtumaan kirja myös päättyy.
Mannerheimista on kirjoitettu paljon. kirjoja Perustarina onkin tuttu. Välillä tutun tarinan joukossa on kiintoisa detalji, kuten se, että Mannerheim oli suurin suklaanystävä. Hänen työpöydästään löytyi aivan muutama vuosi sitten salalokero, jossa oli suklaata.
Itselleni mielenkiintoisinta antia olivat Mannerheimin ruokailutottumukset , joista kerrotaan kohtuullisen paljon. Erityisen huomion saavat ruokailut Mikkelissä sodan aikana. Ruokatarvikkeistahan oli silloin pula. Peukun minulta saa myös hänen esteettinen silmänsä. Ruokapöydässä tuli aina olla tuoreita kukkia.
Viihdyttävä oli myös Hitlerin vierailun kuvaus. Saksasta oli tullut puhelimitse etukäteen tarkat ohjeet kuinka Hitlerin lähellä tulisi toimia, esimerkiksi ei saanut polttaa. - Siitä päätän minä, oli Marski tokaissut. Hah haa, voi sitä savun määrää.
En tiennyt myös Mannerheimin värikkäästä yksityiselämästä paljoakaan. Yllätys oli, että viimeisinä vuosinna (presidenttiyden jälkeen) Mannerheim oli rakastunut ruotsalaiseen kreivitär Gertrud von Arco Valleyhyn, joka oli 30 vuotta nuorempi.
Lindqvist kirjoittaa hyvin ja lennokkaasti. Viihdyin kirja seurassa erinomaisesti ja se oli ehdottomasti lukemisen arvoinen.
