Raaka tie Raatteeseen - Teemu Keskisarja

Keskisarja on kaikkea muuta kuin keskisarjaa!

Tämä kirja oli mukanani matkalukemisena usealla junamatkalla. Tykkäsin todella paljon, aivan kuten muistakin Keskisarjan teoksista.

Keskisarja kertoo Suomen historian kuuluisimmasta taistelusta; Raatteen tiestä ilman turhaa gloriaa. Kirjassa tulee selkeästi esille kuinka molemmin puolin rintamalinjaa taisteltiin äärirajoilla ja miten kova hinta taisteluista maksettiin. Suomalaisiakin kaatui liki 800. Kuuluisa talvisodan henki joutuu kirjassa kyseenalaiseksi. Kainuun rajaseudun kylissä puna-armeija toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Siinä on isänmaallisuus aika kaukana, mutta maanpetturuus paljon lähempänä.

Teemu Keskisarja kirjoittaa mahtavasti siirtyen luontevasti yleisestä yksityiseen. Laajemmasta kuvauksesta siirtytään asteittain rivimiehen tasolle. Tekstissä on paljon sotilastarinoita, jotka tekee tapahtumista eläviä ja todellisia. Mielenkinntoista luettavaa on, kun Keskisarja erittelee suomalais- ja venäläissotilaan eroja. Venäläisiä motivoitiin eteenpäin uhkaamalla teloituksella. Suomalaisia esimerkillä ja haavoittuneista huolehtimalla. Myös suomalaissotilaiden ruumiit toimitettiin kotipaikkakunnalle haudattavaksi, mikä oli kansainvälisestikin melko harvinaista. Myös suomalaiset lotat saavat arvotusta Keskisarjalta; 700 vainajan käsittely kuumassa riihessä on sankariteko sekin. Suomalaisen sotilaan taistelutahtokin näkyy inhimillisessä valossa. - Nälkäisen, paleltuneen, parikymmentä kilometriä putkeen hiihtäneen ja vuorokausia valvoneen miehen kannustimena tuskin enää takoi muottiin valettu isänmaallisuus, Keskisarja kirjoittaa. Teoksen keskeisiä tavoitteita on kuvata taistelua samoin kuin tavallinen rivimies sen koki.

Keskisarja muistuttaa jossain määrin toista suosikkihistorijoitsijaani Peter Englundia. Pidän popularisoivasta otteesta historiankirjoituksessa, varsinkin kun luen sitä viihtyäkseni. Liian popularisoiva Keskisarja ei kuitenkaan ole ja toivoisin osaavani kirjoittaa niin kuin hän.

Juice Leskinen, risainen elämä - Antti Heikkilä

Paras henkilökuva Juicesta, joka on tehty. En ainakaan ole lukenut parempaa.

Juice on sankarini. Juicen tekstit ovat osa lapsuuttani, nuoruuttani ja nyt aikuisuutani. Kuuntelen usein Juicen musaa ja luen hänen runojaan. Tunnen suurta ylpeyttä siitä, että meissä virtaa sama heimoveri. Sanat koskettavat syvältä ja piirtävät kuvia sieluun saakka. Olen vakuuttunut, että Juice on viljellyt teksteihinsä piiloviestejä käyttämällä tiettyjä sanoja tietyissä asiayhteyksissä. Ihan herjuuttaan. Savon murteessa niiden merkitys muuttuu ja sanat avautuvat uudessa valossa ainoastaan puhtaan savon murteen alueella kasvaneelle ja sen sävyjä ymmärtävälle. Uskon löytäväni näitä viestejä aina silloin tällöin, ja se tuo aina lämpimän olon. Me ymmärrämme toisiamme. Minä ja Juice.

Kirja etenee kronologisesti. Lapsuuteen ja nuoruuteen käytetään reilusti sivuja, mikä olikin itseäni kiinnostava asia. Aiheesta ei pahemmin ole näin perustellut päässyt lukemaan. Juankoskellahan rakennetiin pohja kaikelle myöhemmälle, joten kyllähän se paikkansa ansaitsee. Myös osa hienoimmista teksteistä oli syntynyt jo Juankoskella, vaikka ne julkaistiin vasta vuosia myöhemmin. Oli kiinnostavaa lukea nuoresta Jussista, joka teinivuosien myllerryksessä koetti selvitä pienellä savolaisella tehdaspaikkakunnalla.

Heikkilän teksti perustuu pitkälti perheenjäsenten ja ystävien muistelujen varaan. Niitä olikin tehty melkoinen määrä. Leipätekstin sekaan on ripoteltu suoria lainauksia Juicen tunteneilta henkilöiltä. Kirjaa varten Heikkilä on käynyt läpi myös suuren joukon erilaista arkistomateriaalia.

Juicea kuvataan monipuolisesti ja uskoisin että melko rehellisesti. Vaikeaa arvioida, kun ei taitelija itse ole enää tekstiä kommentoimassa. Tekstissä piirtyy kuva toisinaan hankalasta ihmisestä, joka oli kuitenkin hyvin herkkä ja josta oli helppo pitää. Ilokseni huomasin, että minulla ja Juicella on suomen kielen lisäksi muitakin yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Olemme kumpikin olleet kiinnostuneet maantiedosta, suomalaisista paikkakunnista ja niiden historiasta. Kirjassa kerrotaan, kuinka Juice keikkabussissa levitti Suomen kartan ja suunnitteli reitin seuraavalle keikkapaikkakunnalle. Matkalla tuli olla aina jotain kiinnostavaa. Toinen mieltä lämmittävä asia oli Juicen rakkaus Järvi-Suomeen. Hän veneili mielellään Saimaalla kesäisin, varsinkin viimeisinä vuosinaan. Uskon, että hän koki saman kuin minäkin järven rannalla istuessa ja veden pintaa katsellessa.

Huomion arvoista on se, että kirja nostaa esiin Juicesta vakavamman puolen. Se on ehkäpä vahvempi kuin hänen humoristinen puolensa, joka useinmiten näkyi mediassa. Tunsin suurta iloa kirjaa lukiessa ja nautin Juicen neroudesta. Sisälläni asuva pieni anarkisti arvostaa kapinaa joka tehdään sanan säilää heiluttamalla. Aina ei nyrkin tarvitse puhua, sanatkin riittävät. Mahtavaa! Lukukokemus oli paikoin, erityisesti loppua kohden, surullinenkin. Kun elämän laittaa risaiseksi saa risaisen elämän.

Pohjolan leijona - Mirkka Lappalainen

Odotukseni tätä kirjaa kohtaan olivat korkealla, sillä olihan kirja tieto-finlandian voittaja!

En ollut aiemmin lukenut yhtään Mirkka Lappalaisen kirjaa, vaikka olin kuullut hänestä paljon hyvää. Kiinnostusta häneen kirjojaan kohtaan olin tuntenut jo usean vuoden ajan. Kirjan aihekin oli mitä kiinnostavin. Kustaa II Aadolf on yksi suosikkikuninkaistani. Voiko ihmisellä olla suosikkikuningas? Myös hänen "oikea kätensä" Axel Oxenstierna on mielestäni aina ollut kiehtova hahmo Ruotsin historiassa. Ajattelin joskus nuorena historian opiskelijana, että jos minulla on joskus poika, hänen nimensä olisi Axel. Hih!

Tästä parivaljakosta on kirjoitettu vähän suomeksi. Nyt vihdoin oli luvassa laadukasta luettavaa!

Kirjan käynnistää murhakertomus, mikä onkin oivallinen aloitus näin dakkareiden ystävälle. Varsin pian käy selväksi, että myös aikalaiset pitivät Kustaa II Aadolfista. Hän oli ihailtu hallitsija, joka vieraili useasti myös Suomessa. Kirja kertookin paljon Suomesta 1600-luvun alussa, jolloin laitettiin toimeen paljon hallinnoillisia uudistuksia. Suomen alue liitettiin tiivimmin osaksi Ruotsia, mutta suomalaiset eivät tuntuneet panevan asiaa pahakseen. Lappalainen tekee melkoisen työn kiillottaessaan Ruotsin vallan ajan kuvaa, joka yleensä kuvataan Suomelle hyvin negatiivisena aikana.

Kirjan tarina kulkee paljon Kustaa II Aadolfia edeltäneessä ajassa. Kuva itse päähenkilöstä jää mielestäni ohueksi. Odotin syvempää ja enemmän. Teksti oli sujuvaa ja mukavaa lukea. Välillä Lappalainen heittäytyy humoristiseksikin, toisaalta myös Kustaa itse antaa hyvän panoksensa teoksen viihdyttävyyteen. Tiedon jano suurta soturikuningasta kohtaan jäi edelleen.