Pam pam Pauli! Minun ikisuosikkini ja kultapojuni.
Tämä teos oli uusi painava lisäys Maccasta ja The Beatlesista kertovien elämäkertojen joukoon. Tarttuin siihen yhtä innokkaasti kuin edellisiinkin.
Kirja jakaantuu tasaisesti kahteen osaan. Tässä suhteessa kirja poikkeaa muista McCartneyn elämäkerroista, jotka painottuvat 1960-lukuun. Sounesin teoksen alkupuoli käsittelee vaiheita The Beatlesiin asti. Toinen puolisko,luonnollisesti keskittyy bändin jälkeiseen kauteen. Tarina yltää lähes nykyhetkeen saakka, mikä oli todella kiinnostavaa ja minullekin uusinta tietoa.
Avioliitto Heather Millsin kanssa tuntuu uskomattomalta virhevaiheelta Maccan elämässä. Avioeroa puidaankin kirjassa perusteellisesti. Pyörittelin monta kertaa silmiäni, voiko tämä kaikki pitää paikkansa. Tunnustan suoraan; olen täysin puolueellinen. Olen täysin Paulin puolella, enkä edes tahdo olla objektiivinen. Phyi Heather, onneksi päästiin hänestä eroon.
Sounes on käynyt läpi suuren määrän aineistoa ja lähestyy kohdettaan journalistisesta näkökulmasta. Asioita esitellään monen lähteen kautta ja perinpohjaisesti. Kuitenkin, olisi toivonut, että haastateltujen joukossa olisi ollut Ringo Starr tai esimerkiksi Jane Asher. Toisaalta Asher ei tietääkseni ole koskaan antanut Paulista haastattelua sen jälkeen kun heidän suhteensa loppui. Kiiinnostavaa olisi ollut saada mukaan myös Maccan lasten näkemyksiä.
Kirjassa kerrotaan myös lukuisista isyysväitteistä, joiden kohteeksi Paul on joutunut. Sounes väittää, että ainakin muutama niistä maksettiin hiljaiseksi. Tätä aihetta ei juurikaan käsitellä muissa elämäkerroissa. Myös Paulin tahdittomuus sosiaalisissa suhteissa nousivat tässä kirjassa korostuneesti esiin. Yleensä ne selitetään huonoksi tilannearvioiksi, tarpeeksi miellyttää tai tarpeeksi sanoa jotain tilanteissa, kun olisi ollut parasta olla hiljaa. Itse en tahtoisi ajatella Paulia tylynä, mutta ehkäpä hän on sitä ajoittain.
Henkilökuva laajeneekin suuremmaksi kuin pelkäksi muusikon henkiökuvaksi. Se kertoo poikkeuksellisen lahjakkaasta henkilöstä, jolla on ollut merkittävä vaikutus populaarikulttuuriin.
I love Joey!
Joulupukki toi tämän minulle lahjaksi jouluna 2015. Ehkäpä hän oli kuullut, että suunnittelin soittavani ramopunkkia ystävien kesken pidettävässä musiikki-illassa. Tässä kirjassa löytyi paljon uutta tietoa Ramonesista ja tietenkin erityisesti Joeysta.
Pidän paljon kolmen soinnun rockista, jota kutsun ränttätänttä-rockiksi. Ramonesfaniksi minut vihki teinivuosina 1990-luvulla yksi kaverini Varkaudessa, joka soitti minulle yhtenä iltana kolmisen tuntia Ramonesin tuotantoa ja kertoi samalla yksityiskohtia. Mulla oli musta nahkatakki ja tennarit! Terveiset vain Wepille, needles and pins!!!
Vuonna 2001 kuollut Joey Ramone on ollut minulle yksi kiinnostavimmista frontmaneista, vaikkei Joey roolissaan viihtynytkään. Mikrofonitelineen ympärille kietoutunut hahmo on rakastettava, samoin kuin hänen laulunsa herkkä vibraatto. Oikealta nimeltään Jeffrey Hyman oli koulukiusattu ja kömpelö poika, joka kärsi huonosta itsetunnosta. Hän oli kuitenkin todella kiltti ihminen. Mieleeni on jäänyt kertomukset siitä, kuinka Joeyn oli vaikeaa saada asioita hoidetuksi, koska jäi juttelemaan kadulla kaikkien halukkaiden kanssa. Piipahtaminen lähikauppaan ostamaan maitoa saattoi kestää viitesen tuntia. Hän myös rakasti 1960-luvun alun tyttöbandien musaa, niin kuin minäkin!
Hänen veljensä Mickey kertoo Joeyn elämäntarinan lämpimästi, mutta luultavasti myös hyvin rehellisesti. Kaiken kaikkiaan tarina on surullinen ja siitä jäi haikea olo.
Musadiggari kun olen, tämä teos sai heti huomioni ilmestymisensä jälkeen. Keikka-arvostelut ja yleisestikin ottaen varhaisempi suomalainen musiikkihistoria kiinnostavat siinä määrin, että olihan tämäkin kotiin hankittava. .
Ensimmäisistä ulkomaisista pop- ja rock vierailuista tulee aina heti mieleen Paul Ankan Linnanmäen konsertti. Lapsuudesta muistan siitä paljon puhuttaneen ja jotenkin se tuntui silloin vasta tapahtuneelta, Todellisuudessa siitä oli kulunut jo parikymmentä vuotta. Vahvaksi onkin jäänyt mielikuva, ettei sen jälkeen Suomessa ulkomaisia tähtiä käynytkään ennen 1990-lukua. Live in Finland-kirjan luettuani huomasin tämän käsityksen täysin vääräksi.
1960-luvulla Suomessa esiintyivät muun muassa The Animals, The Rolling Stones, The Who ja The Beach Boys. Näistä Rollareiden Yyterin keikka onkin legendaarinen. Puinen korkea lava keskellä hiekkarantaa ja sen takana heppoinen liiteri, joka oli olevinaan pukeutumishuone. Stonesien saapuessa paikalle alkoi tyttöjen katkeamaton kiljunta ja tunnelma oli sähköinen. He ahtautuivat sinne puuliiteriin toimittajien kanssa. Brian Jones sekoitti vodka-paukkuja Jaffaan, mutta kukaan bändistä ei näyttänyt olevan kännissä, vaikka jo pressitilaisuudessa äijät naukkailivat viinaksia.(näin kertoo Markku Veijalainen). Bändi soitti suomalaisilla kamoilla, tosin kitarat olivat omia. Ehkäpä eturivissä olleet saattoivat kuulla jotain musiikin tapaista, mutta edes liiterin katolle ei biiseistä saanut mitään tolkkua.
Muista keikoista ei minulla ollutkaan tietoa!
The Whokin, vaikeaa uskoa, mutta totta. Keikka oli kestanyt puolisen tuntia ja jäähallin vahtimestareilla oli ollut massoissa pitelemistä. Roger Daltrey oli näyttänyt yleisölle peppupuoltaan lähes puolet esityksen ajasta, vaikka oli liikkunutkin lavalla mahtavasti. Voin hyvin kuvitella!!!
Live in Finland kertoo, kuinka pop- ja rock-konsertit iskivät Suomeen 1955–1979. Kirja paitsi listaa vierailut myös kertoo tarinat niiden ympäriltä. Kirjassa on käytetty paljon aikalaiskuvausta, jotka ovat jo sinällään viihdyttäviä. Kaikkia esityksiä on kuvattu elävästi ja aina alussa on kerrottu biisilista. Mukana on myös erilaista knoppitietoa, kuten Paul McCartneyn juomaraideri ja keikkapalkkioita.
Kirja on täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia keikkakuvauksia, mutta luonnollisesti suurin mielenkiintoni kohdistui suurimpiin suosikkeihini Queeniin ja Paul McCartneyhin. Queen esiintyi ensimmäisen ja viimeisen kerran Suomessa Kulttuuritalolla Helsingissä marraskuun lopulla 1974. Bändistä ei Suomessa juurikaan tiedetty, vaikka siltä oli tullut ulos jo kolmas levy. Tämä oli ensimmäinen kiertue, jolla Queenillä oli varaa panostaa pyrotekniikkaan, vaatteisiin ja valoihin, eikä niissä ollut säästelty. Yleisömääräksi oli kirjattu 670 henkilöä eli vian kolmasosa kultuuritalon paikoista! Aaaaargh!
