(Riemunkiljahduksia) Tuomas Liuksen kirjat ovat erityisen viihdyttäviä. Innolla tartuin tähän, vaikkei tässä kirjassa seikkaillekaan edellisten kirjojen tavoin Marko Pippurinen. Pippurinen on yksi riemastuttavimpia dekkareiden päähenkilöitä, joihin olen törmännyt. Mutta nyt ei siis ollut luvassa Pippurista, vaan jotain muuta.
Keisari kertoo Jarmo Turusesta, joka on nykyään tavallinen perheenisä. Hänellä on kuitenkin salaisuus. Hän on onnistunut salaamaan perheeltään ammattirikollisen taustansa. Turunen nimittäin oli taitava keikkakuski, joka ei koskaan jäänyt kiinni. Rikollinen ura päättyi kohtalokkaaseen tulipaloon, jossa kuoli rikollisliigan johtohenkilöitä. Turunen selvisi ainoana hengissä ja päätti aloittaa uuden elämän uuden henkilöllisyyden turvin.
Yllättäen Turunen saa puhelinsoiton, jossa tarjotaan keikkaa, sitä kuuluisaa "viimeistä keikkaa". Puhelun takana on "Keisari", joka tekee tarjouksen, josta Turusella ei ole mahdollisuutta kieltäytyä.
Niinkuin muissakin Liuksen kirjoissa henkilöhahmot ovat värikkäitä ja hyvin taustoitettuja. Niin henkilöt kuin taaphtumapaikatkin on helppo kuvitella mielessään, lukeminen on kuin elokuvaa katselisi.
Juonenkulku menee odotettua linjaa; jännitystä ja vauhtia riittää ja huumoria löytyy sopivasti väliin. Huumoria on enkä vähemmän kuin aiemmissa kirjoissa. Se sopiikin paremmin, koska päähenkilö ei ole humoristinen hahmo, toisin kuin Pippurinen.
Tämä on kyllä kesälomaviihdettä parhaimmillaan!! Odotan innolla uutta kirjaa!!!
Näin Antti Tuomaisen aamutv:n haastattelussa ja kiinnostuin kirjailijasta. Tämä kirja oli ensimmäinen hänen teoksistaan, johon tartuin. Nimi oli todella hieno, niinpä tämä Eino Leino fani innostui heti.
Kirja alkaa rikoksella, joka kerrotaan uhrin näkökulmasta. Uhri on nainen, joka puukotetaan kuoliaaksi. Hänen viimeiset ajatukset viipyvät 13-vuotiaassa pojassaan. Ruumista ei koskaan löydy ja nainen jää kadoksiin.
Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu aikaan kaksikymmentä vuotta murhan jälkeen. Kirjan tarina etenee minä-muodossa ja kertojana on murhatun naisen poika, Aleksi. Hän tahtoo selvittää, mitä äidille tapahtui. Tämä selvitystyö täyttää koko Aleksin elämän.
Aleksi päättyy talonmieheksi rikkaan Henrik Saarisen kartanoon. Aleksilla on epäilyksensä Saarisen osuudesta äitinsä katoamiseen. Kartanossa työskentelee muitakin henkilöitä, joiden kautta kirjaan syntyy mielenkiintoisia sivuhahmoja.
Kirjassa on vauhdikkaitakin kohtia, mutta yleisesti ottaen tarina etenee verkkaan ja on tavallaan luonteeltaan kaihoisa. Tämä johtunee nuoren pojan äidinkaipuusta ja sen mukanaan tuomasta yksinäisyydestä. Jännittävä tarina ei mielestäni ollut, mutta täysin mukiin menevä. Erilainen kirjoitustyyli (minä-kertoja) ja erittäin kaunis kieli tekivät kirjasta mielenkiintoisen.
Vaikken kokenutkaan wau-elämystä, on hyllyyn tullut hankittua toinenkin Tuomaisen kirja. Näin ollen mielenkiinnolla seuraan tämän dekkaristin uraa.
Tämä kirja oli juhannuslukeminen, mikä asettaa aina kirjalle suuret odotukset. Tämä kyllä täytti ne enemmän kuin hyvin.
Tulitodistaja on nimimerkki Lars Keplerin kolmas romaani. Luin ensimmäisen Hypnotisoijan ja pidin siitä todella paljon. Toista osaa en ollut onnistunut löytämään, joten tartuin tähän, koska kirjat toimivat myös itsenäisinä teoksina.
Tulitodistaja alkaa yhtä vauhdikkaasti ja karmivasti mitä Hypnotisoija. Keplerin kirjoissa toimii samankaltainen lyhyt rakenne kuin Ilkka Remeksen dekkareissa. Luvut ovat lyhyitä ja tehostavat lukuvauhtia ja samalla myös juonen vauhdikkuutta.
Kaksi raakaa surmaa tapahtuu psyykkisesti sairaiden nuorten kodissa. Yksi nuorista sekä hoitokodin hoitaja on tapettu. Tapettu tyttö löytyy sängyltä puettuna vain pikkuhousuihin. Hänen kädet ovat kasvoilla, aivan kun hän ei tahtoisi nähdä ympärilleen. Myös yksi hoitokodin nuorista on kadonnut. Tutkimuksiin sekaantuu myös spiritistisiä istuntoja harrastava nainen, joka tietää murhista jotain.
Tulitodistaja sisältää paljon pahuutta, pakostakin miettii mistä kaikki pahat asiat kumpuavat kirjoittajien mieliin. Kirja on mukavan paksu melkein 600 sivua. Myös päähenkilön poliisi Joona Linnan henkilökuva syvenee ja hänen menneisyyteensä päästään syvemmälle. Toisaalta, koska en ole lukenut toista osaa, tuntui tähän osaa kirjaa vaikeaa päästä kiinni.
