Dekkarikesän korkauskirjahan on aina Remestä. Teräsleijona sai siis kunnian aloittaa kauan odotetun dekkarikauden.
Kirjan päähenkilönä on jo edellisessä kirjassa esitelty Riku Tanner. on saanut potkut keskusrikospoliisista ja joutunut keskelle katkeraa huoltajuuskiistaa. Tässä kuviossa onkin monta käännettä, joita tarjoilee Riku ex-vaimo uuden miehensä avustuksella. Uusi mies onkin oikea nilkkien nilkki. Juoni linkittyy vahvasti tuolloin juuri pinnalla olleeseen keskusteluun venäläis-suomalaisten asemasta Suomessa. Venäjän lapsiasiavaltuutettu kävi Suomessa neuvottelemassa, mikä sai runsaasti näkyvyyttä mediassa.
Riku Tanner taistelee pojastaan. Huoltajuuskiista ei enää olekaan äidin ja isän välinen, vaan laajenee valtioiden väliseksi. Hän saa avukseen Yhdysvaltojen erikoisjoukoissa koulutuksen saaneen miehen, jonka ajatusmaailma on varsin erikoinen.
Pidän paljon siitä, että Remes poimii kirjojensa teemat uutisaiheista, mikä tekee juonesta paljon todellisemman tuntuisen. Se lisää myös jännitystä.
.Minusta Teräsleijona ei ollut kaikkein parainta Remestä, vaan hyvin keskiverto. Eipä silti, kyllähän tämän kanssa aika kului ja tapahtumat äityivät välistä vallan vauhdikkaiksi.
Kyynelten kallio on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Teemu Keskisarjalta. Hän on sittemmin historiantutkijana noussut minun silmissäni suureksi sankariksi, jonka kirjoitustaidosta toivoisin omistavani edes hitusen.
Tämä kirja on aihepiiriltään jotain sellaista, millaista en ollut koskaan lukenut aiemmin. Se nimittäin kertoo 1700-luvun suomalaisesta seksistä ja väkivallasta. Keskisarja on tutkinut oikeuden pöytäkirjoista tuon ajan seksuaalirikoksia.
Teemu Keskisarja tuo esiin maamme historiasta asioita, joista on yleensä vaiettu. Hän lienee ensimämistä historiantutkijoita, joka tähän aiheeseen tarttuu. Kuitenkaan materiaalista ei ole ollut pulaa, sillä oikeusasiakirjoista löytyy mainintoja mainintojen jälkeen, olipa kyse sitten eläimiinsekaantumisesta, homosuhteista tai aviorikoksista. Nämä kaikki Keskisarja levittää lukijan eteen sievistelemättä tai kaunistelematta. Tai kauhistelematta. Kirjasta saa hyvän kuvan myös tuon ajan arvomaailmata ja moraalista. Nykyään ei kahden tahoillaan naimissa olevan ihmisen suhde juurikaan kauhistuta, mutta 1700-luvulla se oli verrattavissa hengen riistoon. Rangasitus oli myös sen mukainen. Keskisarja on myös tehnyt havainnon, ettei oikeuslähteiden perusteella homoseksuuaslisuutta esiintynyt Suomessa lainkaan. Siis, jos tarkastelee pelkästään oikeuslähteitä. Sitä vastoin eläimiin sekaantuminen tuntuu olleen tuiki tavallista. Niin oudolta kuin se kuulostaakin Keskisarja pystyy tekemään siitä täysin ymmärrettävää. Hän kuvailee todella taitavasti yksittäisen suomalaisen elineloja ja arvomaailmaa. Siitä onkin Keskisarjan vahvuus. Historian avaaminen yleisestä yksityiseen aivan mahdottoman taitavasti ja mukaansatempaavasti.Keskisarjan ilmeikäs tapa kirjoittaa tekee lukemisesta helppoa.
Kirjan nimi on peräisin Taivassalossa sijaisevasta teloituspaikasta, jossa elämäntiensä pään kohtasi kaksi kirjassa esiintyvää Heikkiä. Pappilan renkejä Heikki Pekanpoikaa ja Heikki Mikonpoikaa syytettiin homosuhteesta. Heikit teloitettiin kirveellä. Sen jälkeen heidän ruumiinsa poltettiin ja heidän tuhkansa annettin tuulen vietäväksi. Nämä Heikit olivat tiettävästi Suomen ensimmäiset tunnetut homoseksuaalisuutensa vuoksi kuolemaan tuomitut ihmiset.
Kirjassa käydään seitsemässä luvussa läpi eri tapauksia, joissa on vahva seksuaalinen ja väkivaltainen elementti. Merkille pantavaa oli, että suurin osa tekijöistä on papistoa tai ylempiluokkaisia, tai ainakin ne tapaukset jäivät parhaiten mieleen. Teksti on värikästä ja erittäin viihdyttävää, loppua kohden tasapaksuuntuu kylläkin, muttei se haittaa lukukokemusta.
kautta lävitse erilaisia väkivallan ja seksin historiaaan liittyviä tapauksia.
Yllätys! Olipa kertakaikkisen hienosti kirjoitettu kirja! Olen niin kateellinen.
Teemu Keskisarja kirjoittaa historiaa kuin kaunokirjallisuutta. Finlandia-palkintoehdokkuus oli ehdottomasti ansaittu.
Viipuri oli punaisen Suomen tärkein huoltokeskus. Silti vuoden 1918 tapahtumista Viipurissa on kirjoitettu kovin vähän. Tampereesta sitäkin enemmän. Keskisarja huomauttaa kirjassa, ettei Tampereella ei olisi ammuttu kovinkaan monta laukausta ilman asekuljetuksia, jotka tulivat Pietarista päärataa pitkin Viipurin kautta. Viipuri oli sodan tärkein paikkakunta.
Kirjasta löytyy paljon uutta tietoa jo kohtuullisesti aiheesta tietävälle. Yleensä sotaan johtaneiden tapahtumien katsotaan alkaneen Pohjanmaalta 28. tammikuuta, mutta Keskisarjan mukaan ne alkoivat Pietisen huonekalutehtaalta jo muutamia päiviä aiemmin, 21. tammikuuta 1918. Rakennuksen yläkerrassa sijaitsi valkoisten tukikohta, jota punaiset piirittivät. Alkoi tulitaistelu, joka vaati kuolonuhreja. Pohjanmaalle Viipurin kahakkauutiset kantautuivat voimakkaasti väritettyinä, ja antoi vauhtia liikekannallepanolle.
Teoksessa käydään läpi keskisarjamaiseen tyyliin yksittäisten henkilöiden vaiheita. Mukana on niin punaisten kuin valkoisten, rivimiehistön ja päälliköiden sekä puolueettomien siviilien kohtaloita. Keskisarja on käyttänyt aineistona paljon muistelmia ja päiväkirjoja, jotka valottavat hienolla tavalla aikalaisten ajatusmaailmaa.
Huumoriakaan ei unohdeta, vaan väliin mahtuu aina hauskoja yksityiskohtia. Mieleeni jäi esimerkiksi tapaus, kun punaiset kävivät takavarikoimassa kirjoituskoneita viipurilaisilta virkamiehiltä. Muuan neuvokas virkamies hoksasi sanoa, ettei heillä ollut suomenkielisiä kirjoituskoneita, ainoastaan ruotsinkielisiä. Niinpä punaiset palasivat matkaltaan tyhjin käsin.
Yleensä todetaan, että sotaan ajauduttiin. Itse en ole koskaan ihmetellyt tapahtumien etenemisestä tuohon pisteeseen. Mitään perusteita ei minulla tälle ajatukselle ole koskaan ollut, ainoastaan tunne. Ensimmäisen kerran saan vahvistusta tälle tunteelle tästä kirjasta. Keskisarja on sitä mieltä, että sotaa nimenomaan haluttiin. Monilla oli tuolloin sodasta varsin ihannoiva käsitys. Olihan edellisestä sodasta, johon suomalainen mies oli osallistunut, kulunut varsin pitkä aika. Punakaarti tarjosi työttömille nuorille miehille tekemistä ja paikan jossa olla. Lisäksi sieltä sai ruokaa, juomaa ja seuraa. Venäjältä paenneet upseerit tarvitsivat tilaisuuden todistaa pystyvyytensä ja osoittaa sotasankaruutta. Samaa tarvitsivat myös jääkärit. Sota tilattiin ja se saatiin.
Keskisarja tuo karmein esimerkein esiin sen, kuinka sota myös päättyi Viipurissa. Tappion ollessa väistämätön, vahvasti humaltuneet punaiset ampuivat vankilassa kolmekymmentä valkoista vankia. Seuraavana päivänä voittoisat valkoiset ampuivat kaksisataa ”ryssää” ja seuraavina päivinä vielä satoja lisää.
Kaikenkaikkiaan tämä on riemastuttava lukukokemus. Paljon uutta tietoa, dekkarimaista juonen kuljettelua ja ripaus huumoria. Huomion arvoista on myös se, että Keskisarja käyttää sodasta ainastaan nimeä sota. Pitäisiköhän meidän kaikkien?
