Tämä asetelma tuntui aivan juhlalliselta. Arvostamani elokuva-asiantuntija kirjoittaa ihailemastani elokuvien mestarista. Kirjalla oli myös kokoa ja näköä. Vaikutti oikein hyvältä. Tämä oli joululahjatoivelistani kärjessä.
En tiedä mistä olin saanut päähäni ajatuksen, että teos olisi Chaplinin elämäkerta, johon elokuvat kietoutuisivat mukaan. Olin lukenut Chaplinin elämänkertoja aiemminkin ja hänen elämänsä on aina kiehtonut minua suunnattomasti. Odotin tätä tarinaa sekä syvää analyysiä rakastamastani elokuvista.
Tätä ei kirja kuitenkaan ollut. Kirja ei ole elämäkerta, vaan kirja Chaplinin elokuvista. Teoksessa jaetaan Chaplin elokuvat kronologisesti eri elokuvayhtiöiden mukaisiin kausiin. Lyhytelokuvista kerrotaan lyhyemmin, kuvaukset pidentyvät elokuvien keston myötä.
Tyystin ilman elämäkerrallista otetta ei tietenkään kirjassa jäädä, vaan alussa kerrotaan Chaplinin lapsuuden karut olosuhteet; nuorena koulut isä, mieleisairas äiti ja köyhyys ja kurjuus 1800-luvun lopun Lontoossa. Von Bagh.näkee tässä taustaa elokuvin roolihahmoille, eikä ihmettele, että Chaplinin elokuvissa naiset ovat arvaamattomia ja lapset orpoja. Alkoholikin virtasi ja juoppoja filmillä riitti.
Kirjassa kerrotaan kulkurihahmon ulkoasun synty sekä tietenkin kuuluisten viiksien tarina. Ensimmäisissä elokuvissa kulkuri oli aluksi juopotteleva, ilkeä ja irstaileva. Vasta United Artists -kauden elokuvissa kulkurihahmo sai tutun, kaikkien rakastaman, luonteensa. Monissa elokuvissa tapahtumat peilaavan Chaplinin lapsuutta ja sijoittuvat köyhiin ympäristöihin ja kulkurin mukana kulkevat perustarpeet eli ruoka ja lämmin nukkumapaikka.
Tämä von Baghin mielestä on Chaplinin yhteiskuntakritiikkiä. näitä tulkintoja kirjassa riittää ja välillä esitellään myös muiden tulkintoja elokuvista. Ne jäävät vähän irrallisiksi. Samoin käy koko kirjalle, se jää lukijalle etäiseksi. Tätä voisi käyttää lähteenä johonkin tutkimukseen, mutta lukukokemuksena teos jättää kyllä puolitiehen.
Jäin miettimään, eikö minulla oli rahkeita ymmärtää von Baghia. Olen joskus koettanut lukea hänen väitöskirjaansa, mutta se jäi kesken. Tekstissä vilisee paljon vierasperäisiä sanoja. Teksti on myös välillä myös alatyylistä, mikä on minusta aina täysin turhaa. En ymmärrä, mitä sillä on haluttu saavuttaa. Von Baghin yhteiskunnalliset tulkinnat alkavat nopeasti maistua puulta ja tekstiin kaipaisin enemmän eläkerrallista otetta. Vähälle jää myös Chaplinin komiikan ansioiden pohtiminen, vaikka itse näkisin sen, jos minkä, kiinnostavana.
Kirja ei kaikkinensa ollut kovinkaan viihdyttävä. Tulkinnat puuduttavat ja punainen lanka tuntuu puuttuvan. Harvoin lukiessa tulee toivoneensa, että loppuisi jo.
Herman on takuuvarma valinta! Nämä Ranskan hovia käsittelevät elämäkerrat ovat viihdyttäviä ja tarjoavat paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Madame de Pompadour on kuuluisimpia Ranskan kuninkaan rakastajattaria. Kuitenkaan en tiennyt hänestä juurikaan muuta.
Madame de Pompadour oli Ludvig XV:a rakastajatar. Ludwig XV ei ole yhtä tunnettu kuin isoisänisänsä Aurinkokuningas Ludvig XIV. Herman Lindqvist kertoo paljon myös hänestä. Ludvig eristettiin varhain perheestää ja häntä kasvatettiin määrätietoisesti kuninkaaksi. Aikuiseksi tultuaan hän korvasi monin verroin menetetyn vapautensa ja ulkoili lähes päivittäin mm. metsästämässä.
Jeanne Antoinette oli tyttönimeltään Poisson, mikä tarkoittaa ranskaksi kalaa. Määrätietoisesti ja keinoja kaihtamatta porvaristaustainen tyttö kohosi Ranskan hoviin ja kuninkaan rakastajattereksi. Vaikka Ludvigilla k riitti rakastajattaria joka sormelle, Jeanne oli asemaltaan virallinen. Hänet aateloitiin jo sammuneen Pompadour-suvun nimellä ja vaakunalla. Myöhemmin hänelle myönnettiin myös herttuattaren arvo. Tämä oli ennenkuulumatonta.
Herman Lindqvist tuo hyvin esiin Madamen de Pompadourin merkityksen aikansa muodin esikuvana, jonka tyyli määräsi hovissa ja jota kaikki jäljittelivät. Jeannen mukaan on nimetty niin vaatteita, kenkiä, huonekaluja, kengänkorkoja ja jopa ruokalajeja. Hän oli kiinnostunut puutarhoista ja suosi uusia kaikkia kokeiluja. Puutarhamansikka lienee yksi hänen toimintansa tuloksia. Jeanne oli myös taiteellisesti lahjakas, ja kirjan kuvituksena löytyykin useita maalauksia.
Hänen nimeensä yhdistyy erottamattomasti rokokoohon jossa leikillisyys ja järkevyys kulkivat käsi kädessä. Hän viihtyi valistusfilosofien, taiteilijoiden ja tutkijoiden seurassa ja pyrki syöttämään edistyksellistä linjaansa myös kuninkaalle, joka oli huikentelevainen. Kirjassa valotetaan hienosti myös ajan johtavien ajattleijoiden henkilökuvia.
Tästä kirjasta ei puutu shampanjaa, juhlia, romantiikkaa eikä juonitteluja. Ranskan aatelisto inhosi Madame de Pompadouria ja piti häntä nousukkaana. He eivät voineet hyväksyä sirä, että kuningas kohotti rakastajatarensa muun hoviväen yläpuolelle. Ajan kuluessa suhde kuninkaaseen muuttui ystävyydeksi ja Jeannesta tuli kuninkaan neuvonantaja.
Jeanne kuoli ainoastaan 42-vuotiaana. Hänen elämänsä oli todella kiehtova tarina, jonka kertojaksi Herman Lindqvist sopii erinomaisesti.
Ensimmäinen ajatus oli thank god! Edellisen Jaggerin elämäkerran katastrofin jälkeen, tämä tuntui todelta hyvältä! Vaikkakin osa tämän kirjan hyvyydestä selittyykin edellisen surkeudella.
Philip Norman on tuttu kirjailija ja sikäli takuuvarma valinta kirjoittamaan Jaggerista. Onhan hän kirjoittanut myös koko bändin tarinan. Kuitenkin kirjasta katosi kirkkain terä kun minulle selvisi, ettei Jagger ollut itse tässä projektissa mukana. Lainkaan!
Jotenkin minun on vaikea ymmärtää, miksi alunperinkään lähdetään tekemään elämäkertaa henkilöstä, joka ei itse halua milläänlailla panostaa asian. Uusia haastattelujakaan ei siten ollut käytettävissä. Tässä kirjassa paljon siis ratsastetaan vanhalla tiedolla. You can´t always get what you want!
Jäin pohtimaan miksi Mick Jagger ole ollut innostunut elämäkerran julkaisemisesta. Hyvin tehtynä luvassa olisi takuuvarma myyntimenestys. Olen jostain lukenut, ettei Jagger ole pitänyt minkäänlaista arkistoa ja on usein vedonnut muistamattomuuteen, kun toimittajat ovat haastattelussa häneltä jotain kyselleet. Haastattelut ovat olleetkin aika laimeita.
Kirja on kuitenkin vaikuttavan kokoinen, sivuja löytyy yli 700. Harmi vain, ettei paljoakaan uutta tietoa tarjoilla ainakaan näin Rolling Stones-fanille. Tapahtumien pääpaino on 1960-luvulla, mikä luonnollisesti johtuu siitä, että Norman tuntee tuon ajan parhaiten. Vuosikymmenellä ollaan vielä, vaikka luettuja sivuja on takana yli 500. Mukavasti tarina soljuukin eteenpäin ja mukana viihtyy. Normanin tekemään taustatyötä ei voi olla ihailematta. 1970-luvulle edetessä painopiste tuntuu siirtyvän yhä enemmän bändintarinan puolelle. Jagger alkaa vaipua kirjan päähenkilöstä bändinjäseneksi, vaikkakin on luonnollisesti nokkamiehen roolissa.
Kirjan synnyttämästä henkilökuvasta jää päällimäisenä mieleen, ettei mies ole kovin miellyttävä. Tiesin kyllä hänet divaksi, mutta silti Normanin piirtämä kuva yllättää ja paha maku jäi suuhun. Jagger on polkenut jalkoihinsa bändikaverinsa Charlien, Billin, Mickin ja Ronnien. Ainoa, joka pystyy pistämään Jaggerille kampoihin on Keith. Heidänkin välinsä ovat olleet poikki pitkiä aikoja. Toisistaan he eivät varmaan koskaan pääse, vaikka ovatkin hyvin erilaisia. Olen aina pitänyt Keithistä paljon enemmän ja tämän kirjan lukeminen vain vahvistaa tunnetta. Jaggerin laskelmointi ja kylmyys ovat paikoin luontaantyöntäviä.
Ainoa kirja, jossa Mickistä on jäänyt positiivempi kuva, on ollut Marianne Faithfulin elämäkerta Elämäni rocknroll. Harmi, ettei Philip Norman pysty henkilökuvaa syventämään, eikä tietomäärää lisäämään. Jaggeria on mukavaa katsoa lavalla, muttei hänestä ole kivaa lukea.
