Tahra - Katarina Wennstam

Olen lukenut kauan dekkareita, mutta ensimmäistä kertaa eteeni tuli dekkari, jossa ei tapettu ketään.

Tämä kirja todisti, että aivan kutkuttavan tarinan saa aikaan ilman henkirikostakin. Perinteisten dekkareiden koukuttavuutta, sitä tunnetta, ettei kirjaa malta laskea kädestään, ei tullut. Erittäin kiinnostava tarina kuitenkin ja ehdottomasti tahdoin tietää, mitä päähenkilölle tapahtuu.

Tarinan päähenkilö on menestyvä asianajaja Jonas Wahl, joka elämä näyttää ulospäin täydelliseltä. Komea ja karismaattinen Wahl toimii oikeuden-käyntien TV-kommentaattorina ja on noussut tunnetuksi henkilöksi. Hänellä on kuitenkin likainen salaisuus. Tahra, joka kiusaa ja piinaa häntä. Kirjan jännitys kasvaa kohti hetkeä, jolloin Jonas salaisuus paljastuu ja se päätyy julkisuuteen.

Kirjailija Katarina Wennstam käsittelee kirjassa häpeän, ja syyllisyyden tunteita, joista syntyy tarinan jännite ja dekkarimaisuus. Teksti on paikoin suoraa, eikä salaisuuden likaisuutta kaunistella.

Rakenne teoksessa on yksinkertainen. Mukana oli ehkä liian monta henkilöä, joiden tarinat jäivät irralliseksi itse pääjuoneen liittyen.

Parasta kirjassa on lain rikkomiseen liittyvän moraalin käsittely lainsäätäjien näkökulmasta. Henkilöt, jotka säätävät lakeja, itse rikkovat niitä. Kirjan kantava teema on ihmiskauppa ja prostituutio Ruotsissa. Kirja on myös vahva kannanotto ja asian ongelmallisuuden esiinnosto on ansiokasta. Naapurimaassamme seksin ostamisesta selviää pienillä sakoilla eikä asiaa kirjata mihinkään. Seksin ostajan ei joudu vastuuseen parkkisakon saanutta enempää, vaikka kyse on ihmiskaupan tukemisesta.

Wennstam antaa ymmärtää, ettei Ruotissa kukaan ei halua lopettaa prostituutiota. Pakostakin kirjaa lukiessa ryhtyi miettimään asiaa myös Suomen kohdalla. Mikä on täällä tahtotila prostituution lopettamiseksi. prostituutio tuomitaan, muuta pelkästään myyjäosapuoli.

Kaikenkaikkiaan tämänkaltaisia dekkareita lukisin mielelläni enemmänkin. Toivottavasti tälle tulee jatkoa.

Elton John, Mestari - Tenho Immonen

Elton, Elton, Elton. Olipa mahtavaa löytää Eltonista suomenkielistä kirjallisuutta pitkästä aikaa.

Heti esipuheesta löytyi myös kiitokset kollegalleni, mikä piti ottaa välittömästi työpaikan aamukahvilla puheeksi. Kahvitauon aikana selvisi myös paljon uutta asiaa itse kirjailijasta; Immosen Tenhosta. Sain kuulla, että hänen kynästään on syntynyt myös elämäkerrat David Bowiesta ja Simon ja Garfunkelista. Voin jo heti kärkeen todeta, että aion hankkia myös ne kirjahyllyyni.

Aiemmin olin lukenut Sir Elton kirjan, mutta siitä olikin aikaa. Kuitenkin perusasiat muistin vielä oikein hyvin. Elton Johnin eli Reggie Dwightin lapsuus- ja nuoruusvuodet sujuivat riitelevien vanhempien keskellä. Musiikki tarjosi hyvän pakopaikan ja Reggien isoäidille täydet pisteet siitä, että vei pojan pianotunneille.

Immonen käy tarkasti läpi kaikki Eltonin oleelliset elämänvaiheet. Minulta unohtumaan päässyt seikka oli Elton Johnin ja hänen tekstintekijänsä Bernie Taupinin tapaaminen 1960-luvulla. Ray Williams, levy-yhtiön kykyjen etsijä, oli etsinyt uutta seuraavaa tähteä lehti-ilmoituksella. Hän sai todella paljon vastauksia. Reggie pääsi tekemään demoa ja kertoi Williamsille, ettei oikein osannut sanoittaa lauluja. Säveltäminen sujui sensijaan nopeasti. Williams muisti saaneensa vastauksen nuorelta runoilijalta Bernie Taupinilta, joka oli tuolloin vasta 17-vuotias. Hän saattoi nämä kaksi lahjakkuutta yhteen. Loppu onkin sitten musiikin historiaa.

Immonen käy läpi Elton Johnin levytysuran levy levyltä. Minä seurasin tarinaa kuuntelemalla samassa tahdissa kaikki levyt läpi.. Se teki lukukokemuksesta moniulotteisimman ja mielenkiintoisemman, varsinkin kun Immonen avaa myös useiden yksittäisten kappaleiden taustoja. Paljon etukäteen jo tiesin, mutta yhtä paljon opin uutta. Löysin uudeksi suosikkilevykseni Elton tuotannosta "Sleeping with the past"-levyn vuodelta 1989. Jotenkin se oli aikoinaan päässyt livahtamaan ohitseni ilman tarkempaa perehtymistä. Levy tosin sisältää yhden ehdottoman suosikkilauluni Sacrifice, joka aiheuttaa aina kylmät väreet.

Samoin kuin tämä Oscarin voittanut laulu.

Yleisesti ottaen Elton Johnin levytystahti on ollut valtava, levyjä ilmestyi tuhkatiheään. Eikä määrä korvannut aina laatua. Immonenkin kiinnittää tähän itsekin huomiota, kirjan edetessä muutamat levyt ohitetaan nopeasti ja varsinkin muutamat viimeisimmät levyt käydään läpi hyvin ylimalkaisesti. Taupinin hienot sanoitukset saavat kirjassa myös osansa ja myös miehen elämää valotetaan osana Eltonin tarinaa. Kirjoittamansa sanoitukset heijastelevat paljon Taupinen omaa elämäntilannetta. Miesten välinen yhteistyö jäi tauollekin, koska Elton koki Taupinin tekstit liian melankolisiksi ja masentaviksi.

Merkittävin uusi asia, jonka Elton Johnista opin, oli hänen tekemänsä hyväntekeväisyys.työ Säännöllisesti hän on myynyt mm. vaatekaappinsa sisällön ja lahjoittanut rahat hyväntekeväisyyteen. Kun ottaa huomioon kuinka kuulaisia hänen esiintymisasunsa ovat olleet, on kyse erittäin huomattavista summista. Myös listaykkösistä briteissä on menneet tuotot hyvään tarkoitukseen, usein miten AIDS-työhön. Elton on ymmärtänyt, että hän oli mitä potentiaalisin ehdokas sairastumaan HIV-virukseen 1980-luvulla, jolloin hän käytti paljon päihteitä ja harrasti seksiä holtittomasti. Hän ei kuitenkaan sairastunut, toisin kuin moni hänen läheinen ystävänsä. Sen vuoksi hän kokee olevansa velvollinen taistelemaan sairautta vastaan. Hieno mies.

Olen aina pitänyt paljon Elton Johnista, ihan fanittanut. Ymmärsin kirjaa lukiessani, että Elton John kutittelee varsinkin romanttista puolta minussa. Oli mahtavaa lukea tämä kirja, kun koti täytyi samanaikaisesti hienosta musiikista.

My generation - rocklegendan elämäkerta - Roger Daltrey

Tämä kiinnosti heti, kun huomasin kirjakaupassa. Piti kuitenkin malttaa mielensä, sillä kirja päätyi lahjaksi joulupukin konttiin. Kuitenkin heti siihen tartuin, kun se lahjan saajalta vapautui.

The Who on yksi maailman suurimmista bändeistä. Vaikken ole koskaan mikään iso fani ollutkaan, tarina ja aikakausi kiinnostivat kovasti. Olin lukenut Peter Townshendin elämäkerran aiemmin ja se oli jättänyt minut hämmentyneeseen tilaan. Sen vuoksi odotin tältä kirjalta enemmän. Daltrey perusti The Whon vuonna 1964 yhdessä Pete Townshendin ja John Entwistlen kanssa. Keith Moon liittyi bändiin vähän myöhemmin. Tästä poikeuksellisen lahjakkaasta nelikosta halusin kuulla lisää.

Kirja etenee kronologisesti ja alkaa Daltreyn lapsuudesta. Käännekohdaksi hänen lapsuudessaan muodostui muutto uudelle asuinalueelle ja uuteen kouluun. Roger ei sopeutunut uusiin kuvioihin ja ajatui pikku hiljaa vaikeuksiin. Lopulta hänet erotettiin koulusta, johon viittaa myös kirjan englanninkielinen nimi: Thanks a lot mr Kibblewhite. Herra Kibblewhite oli koulun rehtori, joka erottaessaan Daltryn ilmoitti 15-vuotiaalle, ettei hänestä koskaan tulisi mitään.

Kirja on todella nopea luettava, sillä teksti on hyvin kevyttä. Mielestäni liiankin kevyttä, sillä odotin enemmän tarinaa varsinkin musiikista. Se jäi valitettavasti vähälle tässä(kin) kirjassa. Toisaalta kyse on elämäkerrasta, mutta jotenkin sitä kai olettaa, että musiikki olisi kuitenkin suuremmassa roolissa. Janoan yhä enemmän, että saisin lukea, miten musiikki on vaikuttanut näiden rocklegendojen sielunmaailmaan, mitä ajatuksia se on heissä herättänyt jne. Jotain filosofista otetta varmaankin kaipaan. Kirjassa käydään kyllä läpi kaikki the Whon legandaariset keikat ja niillä sattuneet edesottamukset sekä bändinjäsenten keskinäisiä välejä kuvattaan myös. John Entwhisle jää kuitenkin aivan pikkuriikkiseen rooliin, mikä on mielestäni outoa.

Kirjan teksti olisi vaatinut enemmän toimittamista. Eteen pompsahtaa yllättäen nimiä, joita ei ollut aiemmi kerrottu, mutta lukijan tulisi tietää kenestä on kyse. Samoin välillä tapahtumat hyppivät ja jäävät irrallisiksi. Myös tarinan kuljetuksessa on epätasaisuutta, välillä se on hyvinkin intensiivistä ja välillä taas pinnallista. Kuitenkin kirjassa on paljon mielenkiintoista ja lukukokemus ihan mukiin menevä.

Yllättävin seikka kirjassa on se, kuinka erillinen osa Daltry on bändiä ollut. Hänet jopa oli erotettu bändistä joksikin aikaa. Syynä oli muiden bändin jäsenten huumeiden käyttö, joka alkoi vaikuttaa bändin soittoon. Lopulta Daltrey heitti Moonin pillerit vessanpöntöstä alas ja tämä aiheutti käsirysyn miesten välillä. Muutenkaan Daltrey ei sopeutunut railakkaasseen rocklämään, josta varsinkin Keith Moon tuli kuuluisaksi. Hän majoittui eri hotelleihin kuin muu bändi, koska kyllästyi jatkuviin häätöihin keskellä yötä. Säilyttääkseen äänensä, hän tarvitsi kunnolliset yöunet.

Mielenkiintoisemmat kirjan osat käsittelivät rockooppera Tommyn leytystä ja siitä tehdyn elokuvan kuvauksia. Daltrey valittiin elokuvan pääosaan, vaikkei hänellä ollut kokemusta näyttelemisestä. Vaikkei hänellä ollutkaan puheosuuksia, joutui hän tekemään mitä erikoisempia temppuja, esimerkiksi laulamaan ja samalla lentämään riippuvarjolla. Hän ei ollut koskaa lentänyt sellaisella. Tommy kuuluu myös minun suosikkeihin, joten onneksi siihen oli käytetty paljon kirjan sivuja. Kauniina yksityiskohtana ei mieleen Daltreyn kokemus See me, feel me laulusta. Kaksi kertaa on käynyt niin, että koko keikka on soitettu sateessa, mutta kun See mee, feel me on alkanut, aurinko on tullut esiin. Huikeaa!