Saapasnahka-torni - Teemu Keskisarja

Harvoin olen käynyt kyselemässä kirjakaupoissa kirjan ilmestymisen perään, mutta tämän kirjan kohdalla tein niin. Itseasiassa kävin kolmesti etsimässä tätä, sillä julkaisu lykkääntyi useita kertoja. Kauan odotettu kirja siis!

Aleksis Kivi on aina kiehtonut minua. Lapsena minua ihmetytti, ja surettikin, ettei hänestä ollut säilynyt yhtään valokuvaa. Tämä suomalainen suurmies on tuntui samanaikaisesti hyvin pieneltä, jopa heiveröiseltä. Asetelmassa oli kiehtovaa ristiriitaa, johon en kuitenkaan ollut saanut selvennystä aiemmin. Sen vuoksi olin riemastunut, kun kuulin Teemu Keskisarjan kirjoittavan kirjaa Kivestä.

Kirjan julkaisu viivästyi lähteiden vähyyden takia. Keskisarja onkin sanonut, että Kivestä löytyy saman verran lähteitä kuin Jeesuksesta. Hän elättelee toiveita, että jonkun ullakon kätköstä löytyy vielä kasa Kiven kirjoittamia kirjeitä. Säilyneitä kirjeitä on nimittäin yllättävän vähän kun ottaa huomioon kuinka moni tuki Kiveä lainaamalla rahaa ja elättämällä kirjailijaa. Yhteydenpitoa pidettiin yllä kirjeitse. Keskisarja korostaa useaan otteeseen, ettei Aleksis Kivi tehnyt elämänsä aikana päivääkään töitä. Hän ainoastaan kirjoitti.

Vasta tämän kirjan jälkeen aloin hahmottamaan, millaisessa tilanteessa ja ajassa Aleksis Kivi tekstejään kirjoitti. Hän kirjoitti näytelmiä suomen kielellä, vaikkei maassa ollut edes suomenkielistä teatteria! Hän kirjoitti ikään kuin tyhjiöön. Näytelmiä, ilman paikkaa missä niitä esittää. Ilman suomenkielisiä näyttelijöitä niitä esittämään. Mikä voima ja vimma häntä mahtoikaan ajaa!? Usko suomen kieleen ja sen hienouteen on täytynyt olla horjumaton.

Vaikkakin Aleksis Kiven elämä olikin pitkälti hyvin traaginen, Keskisarja onnistuu kuvaamaan sitä myös humoristisessa valossa. Kivi ilmestyi järjestämäänsä seitsemän veljeksen lukutilaisuuteen niin juovuksissa, ettei lukemisesta tullut mitään. Hän myös lähti karkuun Lea-näytelmän ensi-illasta ennen näytelmän alkua. Se olisi ollut hänen hetkensä. Muutenkin Lean ensi-illan kuvaus on koominen. Ruotsinkieliset näyttelijät puhumassa erittäin murtaen suomea ja yleisö täynnä epäluuloista kulttuuriväkeä. Voi ei!

Kirjan surullisin osuus on August Ahlqvistin Kiveen kohdistama lokauskampanja. Se oli tapauksena ennestään tuttu juttu, mutta silti se yllätti. Miten joku voi olla niin ilkeä?! Keskisarja kyllä kertoo taustat tilanteelle; Ahlqvist oli juuri menettänyt kolme lastaan eikä ollut pääsyt tavoittelemiinsa virkoihin. Mutta siltikin, eihän Aleksis Kivestä ollut minkäänlaista uhkaa Ahlqvistille. Seitsemän veljeksen nimittäminen suomalaisen kirjallisuuden häpeäpilkuksi ei todellakaan ollut missään kohtuuden rajoissa. Päinvastoin, kommentti saa hänet näyttämään kateelliselta. Ahlqvist oli itsekin tiedostanut, että hänen käytöksensä ei ollut kohtuuden rajoissa. "Minulla on rumat tavat", hän oli kirjoittanut päiväkirjaansa. Silti hän ei koskaan koettanut muuttaa käytöstään. Se on minusta kummallista.

Charlotta Lönnqvist nostetaan kirjassa tärkeään rooliin, joka hänellä todella olikin. Hän ylläpiti ja elätti Kiveä. Mies asui Charlottan luona ilmaiseksi. Mikä heidän suhteensa oli, sitä kirjassa spekuloidaan jonkin verran. Keskisarja toteaa, ettei heitä koskaan nähty romanttisissa tilanteissa, eikä heidän tunteistaan otettu tolkkua. Todennäköisesti asumisjärjestelmä oli kummallekin käytännöllinen. Kivi oli tuotteliaimmillaan juuri Charlottan luona asuessaan. Sitä ennen hän oli saanut aikaiseksi jotain raapusteluja lappusille. Charlotta oli siis kultakimpale.

Paitsi kirjan aihe, myös kirjoitustyyli on viihdyttävää. Kielessä on paljon Aleksis Kiven ajan vivahteita ja sanajärjestys on paikoin hyvinkin vallaton. Se tuo tekstiin ilmeikkyyttä ja vaihtelevuutta sekä ankkuroi lukijan tapahtuma-aikaan tiiviisti. Hyvin helposti muuten unohtuu, että Kivi eli suurin luomiskauttaan juuri nälkävuosien aikana, jolloin kuolema oli tuttu vieras lähes jokaisessa perheessä. En ollut myöskään tiennyt, että Kivi eli jonkin aikaa myös mielisairaalassa. Siellä varsin kovakouraiset hoitotoimet pahensivat hänen tilaansa, joten hänen veljensä otti hänet asumaan luokseen. Tämä olikin Aleksille hyväksi, vaikkei hän koskaan palannut ennalleen. Keskisarjan sanoin hän kulki "vääjäämättä pimeitä mielisairauden polkuja".

Aleksis Kivestä olisi tuskin tullut suurmiestä ilman surkeaa loppua. Myös Keskisarja on samaa mieltä; on vaikeaa nähdä Kiveä istuskelemassa kiikkustuolissa herttaisena ukkina muistelemassa nuoruuden edesottamuksia. Kyllä suurmiehen viitta vaatii köyhyyttä, syrjäytymistä, päihteitä ja kuolemisen nuorella iällä, Kiven tapauksessa 38-vuotiaana.

Keskisarjan kirja tarjosi paljon uutta tietoa ei pelkästään Aleksis Kivestä itsestään, vaan myös tuon ajan Suomesta ja erityisesti Helsingistä. En ole varmaan ennen lukenutkaan kirjaa, jossa piirretään näin selkeää kuvaa pääkaupungistamme.

Villit Vaasat - Herman Lindqvist

Hermans historia! Minä rakastan lukea Herman Lindqvistin kirjoja! Ne ovat todella viihdyttäviä. Historiaa rakastavana näitä on mukavaa lukea, vaikkeivät ne täytäkään tieteellisen tutkimuksen kriteereitä.

Kun näin tämän kirjan kirjakaupan hyllyssä, se piti saada omaksi välittömästi. Onneksi syntymäpäivä oli lähellä ja saatoin vinkata siipalle mieleisestä syntymäpäivälahjasta.

Olen myös aina ollut kiinnostunut Vaasa-suvusta ja muistan kun jo opiskeluaikana kummastelim-me Kustaa Vaasan ja hänen poikiensa kaleerista luonnetta ja mielenterveysongelmia. Lähtöasetelma lukukokemusta varten oli siis hyvä.

Pidän todella paljon Lindqvistin rennosta tavasta kirjoittaa. Tyyli on suorasanaista ja mukana on mielikuvituksen mukanaan tuomia aineksia. Mutkat oiotaan suoriksi, eikä se haittaa. Alku tuntui aavistuksen verran tahmealta, koska tarinassa vilahteli paljon henkilöitä, jotka eivät olleet entuudestaan tuttuja. Nopeasti teksti pääsi kuitenkin lentoon ja viihdytti viimeisille sivuille saakka.

Villit Vaasat kertoo Vaasan suvun edesottamuksista Kustaa Vaasasta kuningatar Kristiinaan saakka. Kristiinan jälkeen kruunun saanut Kaarle X Kustaa on myös sivuroolissa, onhan hänkin äitinsä puolelta Vaasoja. Vaikka Kustaan poikien osalta tarina oli tuttu, on kirjassa paljon informaatiota Kustaa Vaasan tyttäristä ja heidän vaiheistaan. Varsinkin Cecilia Vaasa osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi henkilöksi, joka ei juurikaan jää toimissaan veljiensä varjoon.

Vaasasuvun kuninkaita on kaksi haara: toinen luonnollisesti Ruotsissa ja Puolassa. Puolan vaiheet olivatkin minulle tuntemattomia Sigismundia lukuunottamatta. Lindqvist kertoo Puolan osuudessa myös maan historiasta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta Vaasojen aikaan, mikä oli myös todella kiinnostavaa luettavaa.

Herman Lindgvist on suuri Suomen ystävä. Hän on asunut Suomessa ja puhuu vähän suomea. Suomi onkin hyvin esillä kirjassa ja Lindqvist muistuttaa, että Ruotsin suurvalta-aseman saavuttamiseksi käymien sotien hinta oli hirmuinen Suomelle. Sotia Venäjää vastaan oli yhteensä 33.

Kirjan sisäkansissa on kuvattuna Vaasojen sukupuu, joka onkin mukava lisä. Huomasin selailevani sitä usein, vaikkakin myönnettäköön, että sukupuu on varsin sokkeloinen. Kuitenkin se auttaa hahmottamaan sukulaissuhteita, eikä tekstissä tarvite palata taaksepäin. Samoin kuvaliitteet toimivat hyvin ja niihinkin huomaa palaavavansa usein.

Mukaan on mahdutettu useita uskomattomia tarinoita, kuten esimerkiksi Erik XIV:n päiväkirjan löytyminen mitä erikoisemmasta paikasta, jota en nyt tässä paljasta. Tarinat kyllä saavat hykertelmään ja miettimään kohtaloa ja sen ivaa.

Virvatuli. Eino Leinon elämä - Panu Rajala

Aaaah, Eino Leino! Ihana Eikka Leikka! Sankarini sanan käytössä, ruhtinas runon riimittelyssä.Vähänpä olin hänen elämästään tiennyt etukäteen.

Alunperäinen käsitykseni Leinon elämästä oli kliseinen; lahjakas, mutta viinaan mieltynyt, nuorena kuollut. Vähän niin kuin rocktähdet, vähän niin kuin esim. Badding. Pian kuitenkin huomasin, kuinka suppea käsitykseni oli ollut. Panu Rajala tarjoilee paljon monipuolisemman kuvan tästä lahjakkaasta miehestä,

Heti alussa sain roppakaupalla uutta tietoa. Eino Leino ei ollutkaan hänen oikea nimensä, vaan se oli Armas Einar Leopold Lönnbohm. Hän syntyi kainuulaisen 10-lapsisen perheen nuorimmaiseksi. Perheen isä teki paljon työtä, että mahdollisimman moni perheen lapsista pääsisi kouluun ja saisi korkean koulutuksen. Einon lisäksi suomalaiseen kulttuurielämän vaikuttajiksi perheestä nousivat myös Oskar Leino ja Kasimir Leino. Äidin perheetön sisar muutti poikien mukana ensin Ouluun ja sitten Hämeenlinnaan ja piti pojista huolta koko opiskelun ajan. Jäin miettimään Leinon (tai Lönnblomin) perheen ponnistuksia lastensa koulutuksen eteen. Leipä ei ollut leveätä ja lapsia oli paljon. Juuri tämänkaltaisten ihmisten uhrauksilla Suomi ja suomalainen kultuuri nostettiin. Valitettavasti kumpikaan Leinon vanhemmista ei ehtinyt nähdä nuorimmaisen lapsensa menestystä.

Kasimir Leino junaili pikkuveljensä Päivälehden teatteriarvostelijaksi. Se käynnisti Eino Leinon uran kirjoittajana, joka julkaisi pakinoita, romaaneja, näytelmiä ja tietysti runoja. Kirjassa Rajala käykin kattavasti läpi Leinon tuontantoa. Osa teoksista oli minulle tuntemattomia, joten oli mielenkiintoista lukea niistä. Samoin myös hänen mielipidekirjoituksistaan ja käännöstöistään.

.

Kirjan parasta antia ovat kuitenkin Einon ystävyyssuhteiden kuvaukset. On hykerryttävää lukea 1900-luvun alun Suomen kulttuuripiirien edesottamuksista. Ryyppykavereita oli joka sormelle, luottoystäviä vähemmän. Lukija pystyy elävästi kuvittelemaan runoilijamestarin viitassaan ja lierihatussaan matkalla seurueineen ravintolaan tai siirtymään hilpeästi seuraavaan.

Osansa kirjassa saaavat luonnollisesti Leinon avioliitot ja rakkauselämä. Tämä puoli olikin yllätys, sillä en ollut tiennyt Leinon olleen naimisissa peräti kolme kertaa. Vielä suurempi yllätys oli avioliittojen lyhyt kesto sekä se, että Leinon rakastajantaidot tulivat esiin vain paperilla. Näin oli suhteessa L. Onervan kanssa. Olin aiemmin ollut tietoinen hänen kiihkeästä suhteestaan Aino Kallakseen, mutta Panu Rajalan mukaan suhteen fyysinen puoli rajoittui yhteen ainoaan suudelmaan ja syleilyyn. Rakkaus roihusi kirjeissä ja runoissa.

Itselle virkistävä yksityiskohta oli Suomen historian pro graduni päähenkilön Erkki Reijosen esintyminen kirjassa. Leino suunnitteli runonlausuntakiertuetta Viroon, jonne silloin lähettiläänä toiminut Reijonen ei tahtonut kuitenkaan Leinoa päästää.Tämä johtui Leinon boheemista elämäntyylistä sekä Reijosen lojaalisuudesta kollegaansa Oskar Kallasta kohtaan, joka taas ei luonnollisesti katsonut vaimonsa vikittelijää hyvällä. Leinon kierue kuitenkin toteutui ja yllättäen Reijonen ja Leino päätyivät samoille illallisille. Isäntäväki ratkaisi ongelman sijoittamalla miehet pöydän molempiin päihin ja asettamalla pöydän keskelle suuren kukka-asetelman. Näin ei kumpikaan nähnyt toistaan koko illallisen aikana. Heh.

Pidin paljon tästä kirjasta. Olen huomannut ajattelevani usein lukemaani. Ajattelen usein Einoa.