Robbie f****ing Williams!
Tämä kirja veti minua puoleensa kirjakaupan hyllyssä kuin magneetti. Ostin sen siltä seisomalta. Chris Heath on aikaisemmin kirjoittanut Robbie Williamsista kirjan. Feel, Robbie Williamsin tarina löytyy luonnollisesti myös kirjahyllystäni, kuten myös kaikki muutkin herra Williamsista kirjoitetut kirjat.
Aikaisemmassa kirjassa seurattiin popin supertähden elämää syksystä 2002 kevääseen 2004. Heathin uusin kirja Iholla – Robbie Williams jatkaa melkeinpä suoraan siitä, mihin edellisessä kirjassa jäätiin.
Iholla -kirjassa seurataan Robbien elämää huomattavasti pidemmällä aikajaksolla. Ensimmäiset tapahtumat ovat huhtikuulta 2006 ja viimeisimmät huhtikuulta 2017. Vaikka tekstissä hypitään ajassa ja tapahtumissa, on kerronnassa olemassa loogisuutta ja kronologisuutta. Teksti muodostuu Feel-kirjan tavoin pienistä tuokioista ja keskusteluista Robbien kanssa. Teksti on todella nopeasti luettavaa, eikä koskaan jää tunnetta, että jotain jää kesken. Kirjaa on mukavaa lukea hetkittäin, tekstin muodon mukaisesti. Se sopii hienosti perheen äidille, jonka päivässä ei montaa hetkeä ole aikaa lukemiseen. Iholla on mukavaa ottaa mukaan kahvikupin äärelle, eikä iltaisinkaan harmita, kun ei jaksa lukea paljoa. Hetki kerrallaan.
Kirjaan mahtuu paljon tarinoita Robbien arjesta ja hänen ajatuksiaan, sillä sivuja on yli viisisataa. Iholla -kirjassa käsitellään paljon hänen suhdettaan julkisuuteen. Miltä tuntuu olla niin paljon rakastettu, mutta samalla myös niin paljon vihattu? Kirjasta löytyy lainauksia sosiaalisessa mediassa ilmestyneistä kommenteista Robbiesta ja hänen musiikistaan. Kamalaa luettavaa! Ei ihme, että Williamsista on tullut hyvin itsekriittinen ja neuroottinen. Paljon sivuja käytetään myös painonhallintaan ja huumevieroitukseen sekä muihin Robbien riippuvuuksiin, joista saatiin paljon esimakua jo Feel-kirjassa.
Vaikka ihailen suuresti Robbie Williamsia, olen hyvin tietoinen hänen heikkouksistaan. Hän on tehnyt elämässään paljon huonoja ratkaisuja. Niistä huolimatta toivon aina hänelle kaikkea hyvää. Sen verran hurmaantunut olen. Sydämessäni läikähtää aina, kun näen hänet hyväkuntoisena ja hyvinvoinvan näköisenä esiintymässä. Sen vuoksi myös lukuisat kirjan tarinat hänen lapsistaan ja perheestään on ilahduttavaa luettavaa. Niitä lukiessa on todella iloinen Robbien puolesta.
Hän puhuu lapsistaan kauniisti ja kertoo useita hauskoja juttuja heistä. Myös Robbien viimeisin hitti "I love my life" on kirjoitettu hänen tyttärelleen ja pojalleen. Teksti lähti syntymään vasta tulokulman löydyttyä lasten kautta. Kertosäe I love my life jne. oli jo valmiina, mutta Robbie ei pystynyt laulamaan sitä omasta näkökulmastaa. Heathin kirjaan mahtuu näitä tarinoita biisien takaa, nitä on mielenkiintoista lukea.
Kylmikset, kylmikset!
Robbien vaimo Ayda tuntuu olevan miehen elämässä tasapainottava voima, joka hillitsee paljon Robbien impulsiivisuutta. Kirjassa kuvataan parin seurustelun eri vaiheet monine mutkineen kuin myös lopullinen päätös naimisiin menosta ja perheen perustmisesta. Sama sovittelunteema jatkuu myös Take Thatin kuin myös Robbien säveltäjäpartnerin Guy Chambersinkin suhteen. Pitkä puhumattomuus päättyy ja yhteistyö vuosien jälkeen pääseen jatkumaan hienoin tuloksin.
Tästä kirjasta jää hyvä mieli ja toivottavasti jatkoa taas seuraa vuosien päästä. Welcome to the heavy entertaiment show!
Päivitetty: 31.1.2022
Hankin tämän kirjan välittömästi sen ilmestymisen jälkeen, kun myös kirjan jatko-osan Graceland. Olen äärettömän kriittinen Elviksestä kirjoitettujen elämäkertojen suhteen. Yleensä ne eivät vastaa odotuksiani, mutta tämä kirja oli juuri sellainen kuin halusinkin sen olevan.
Nuori Elvis - viimeinen juna Memphisiin kertoo Elviksen elämän ensimmäisistä 23 vuodesta eli Curalnickin molempiin kirjoihin on jakautunut hänen elämänkaarensa lähes tulkoon tasan. Tarina alkaa Elviksen syntymästä ja päättyy siihen, kun hän on lähdössä Saksaan armeijaan. Harvoin on Elviksen uran ensimmäisiin vuosiin käytetty niin paljon sivuja kuin tässä kirjassa. Ainakaan suomennetuissa elämäkerroissa näin on. Nämä vuodet ovat mielestäni kaikkein mielenkiintoisimpia.
Nuori Elvis kirjaa on arvosteltu paljon huonon suomennoksen vuoksi. Myös oikoluvussa olisi parannettavaa. Suomennos on todellakin paikoitelleen todella kökköä; Elvis pelaa pihalla badmintonia yms. Minulle kirjan teksti on sisällöltään niin mielenkiintoista, ettei suomennoksen lapsukset juurikaan häiritse, paremminkin huvittavat. Paikoin tekstin sujuvuus kyllä ontuu ja lukeminen tuntuu raskaammalta. Se johtuu siitä, että tekstissä on paikoin luettelomaisuutta ja paljon henkilöiden nimiä, jotka ovat vieraita tai tarinan kannalta pienessä roolissa. Pääsääntöisesti asioista kuitenkin kerrotaan kiinnostavasti ja yksityiskohtaisesti.
Kirjan parasta antia ovat kuvaukset levytyssessioista, kuinka ikoniset laulut saivat muotonsa ja kuinka kauan töitä tehtiin uuden soundin löytämiseksi. Parhaiten kuvattuja tapahtumia on Million Dollar Quartetin sessiot Sun-studiolla. Joulukuun alussa 1956 Carl Perkins, Johnny Cash, Jerry Lee Lewis ja Elvis tapasivat sattumalta Sun-studiolla ja päätyivät jammailemaan keskenään. Kaikki olivat innoissaan tavatessaan toisensa. Jerry Lee Lewis oli uusi vaaleatukkainen poika, joka puhui Elvikselle suut ja silmät täyteen ja ajoi Elviksen pois pianon äärestä. Siirry syrjään! Sam Philipsillä oli nauha pyörimässä koko ajan ja hän tallensi tämän historiallisen tapauksen. "He ikäänkuin tulivat samasta kohdusta", Philips totesi jälkikäteen.
Kaikki Elviksen varhaiset konsertit ja TV-esiintymiset kuvataan tarkasti tunnelman kuin tapahtumien osalta. Myös alkuaikojen armoton kritiikki tuodaan esiin. Elviksen konsertteja uutisoitiin otsikoitiin "Kuin pontikkapytty shampanjakutsuilla" tai "Ulvova Hillybillymenestys". Hänen vaatteitaan ja lavaliikehdintäänsä arvosteltiin rankimmat kautta, niille jopa naurettiin. Yleisön reaktio oli jostain järkytyksen ja mielenkiinnon väliltä. Naureskelua saattoi kuului yhtä paljon kuin suosionosoituksia.
" Elviksen kädet olivat koko ajan liikkeessä, hän näyttää jauhavan purkkaa, koko hänen olemuksensa tuntui nytkähtelevän ja silti hänestä näkyi rajaton itseluottamus, ja hänen mascaran reunustaman katseensa näyttää tarkastelevan yleisöä etsiessään...yhteyttä. (...) Esityksen lopuksi hän miltei horjahtaa taaksepäin mikrofonin äärestä, kumartaa syvään ja vilkuttaa, kaikki samalla kertaa. Mieleen jää hetken nautinnollisuus. "
Näitä aikalaisten tekemiä kuvauksia löytyy kirjasta useita, niitä on hauskaa lukea.
Pidin myös Guralnickin tavasta istuttaa tekstiin paljon Elviksen kommentteja eri haastatteluista. Häntä "grillaattiin" ajoittain hyvin rankastikin. Pääsääntöisesti Elvis suoriutui hyvin näistä kritiikin täyteisistä keskusteluista. Hänhän oli tunnettu hyvistä käytöstavoistaan. Kirjassa kerrotaan yhdestä kerrasta, jolloin Elvis oli menettänyt täysin malttinsa haastattelussa. Toimittaja oli väittänyt, että Elviksen kutsuneen etelän uskovaisia ihmisiä hihhuleiksi ja että hän liikkuisi lavalla aktiivisesti uskonnollisista syistä. Aina ei tule muistaneeksi, miten erikoien ilmiö Elvis 1950-luvulla oli, hänelle ei ollut mitään kulttuurista vertailukohtaa.
Guralnick kuvaa mielestäni tasapainoisesti Elviksen luonteenpiirteitä. Niin sen hyviä kuin huonojakin puolia. Samoin tiedot varhaisista tyttöystävistä ennen Pricillaa ovat harvinaisempaa luettavaa. Ensimmäiset treffit pitkäaikaisen tyttöystävä Dixie kanssa ja heidän suhteensa vaiheet Elviksen menestyksen kasvaessa luovat syvyyttä tarinaan. Myös erityinen suhde äitiin Gladysiin on kuvattu monipuolisemmin kuin yleensä Elviksestä kertovissa kirjoissa. Etenkin Gladysin kuolema on koskettavasti kerrottu.
Kaiken kaikkiaan tämä on oiva teos nuoresta Elviksestä ja jättää takuuvarmasti kutinan lukea myös jatko-osa Greceland.
Päivitetty: 31.1.2022
Nämä ovat hankalia paloja minulle. Elvis on minulle pyhä asia ja olen todella kriittinen kaikkea kohtaan mitä hänestä kirjoitetaan. Kirjoja Elviksestä on paljon. Valitettavan harvoin olen ollut lukemaani tyytyväinen. Yleensä kirjoissa sorrutaan repostelemaan mitä kummallisemmilla asioilla ja ihminen sekä musiikki jäävät niiden taakse.
Ja minä jään äkäiseksi. Lontoolainen toimittaja Ray Connolly on itsekin fani, joka on päässyt haastattelemaan Elvistä. Kirjailijan tausta antaa siis hyvät lähtökohdat. Kronologisesti etenevä elämäkerta on perinteinen tapa käydä läpi tämä hyvin poikkeuksellinen ja ainutlaatuinen elämänkaari. Varsinkin Elviksen varhaiset vaiheet kiinnostavat, koska ne jäävät usein vähemmälle huomiolle. Ainoa poikkeus tässä on Peter Guralnickin Viimeinen juna Memphisiin, joka on mielestäni paras Elviksestä kertova elämäkerta - edelleen.
Hyvin varhaisessa vaiheessa huomasin, etten pidä kirjan sävystä. Itse asiassa kirjan teksti oli varsin sujuvaa, mutta se sisälsi silloin tällöin aavistuksen ikävää piikittelyä. Asioita tempaudutaan katselemaan hetkeksi lintuperspektiivistä, mikä ei ole keskushenkilön tarinan kannalta reilua. Siinä on jälkiviisastelun makua. Se tuntui ilkeältä, ikäänkuin tönäisyltä kyynärpäällä. En tarkoita sitä, että elämäkerran kirjoittajan tulisi olla Elvis-fani vailla varauksia ja nostaa kirjansa kohde jalustalle. Ei tietenkään. Minua nämä huomautukset, niin hienovaraisia ja tekstin reunamille asetettuja kuin olivatkin, häiritsivät paljon. Jos ne olisi osannut jättänyt omaan arvoonsa, niin tarina olisi ollut varsin mukavaa luettavaa. Minä kun en osaa ja tässä asiassa en edes halua.
Eversti Parker nousee tämän tarina pahikseksi koko komeudessaan. Connolly ei säästele sivuja kertoessaan kuinka Elviksen manageri pumppasi suojattinsa loppuun niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ensin koko 1960-luvun mitään sanomattomilla elokuvarooleilla sekä levytyksillä ja sitten jatkuvilla toisiaan toistavilla konserttikiertueilla. Lukiessani mietin vain, että tätäkö se on: Elviksen perintö, legendan elämä? Jokainen levyttämätön laulu, toteutumaton ulkomaankiertue, menetetty vakava elokuvarooli?
Kirjassa korostetaan paljon, kuinka Elvis inhosi useimpia levyttämiään lauluja. Näin olikin. Eversti tahtoi Elviksen levyttävän ainoastaan heidän oman tuotantoyhtiönsä kautta tulevat kappaleet, jotka eivät olleet usein kovin laadukkaita. Näin kuitenkin kaikki tuotto tuli heille itselleen. Elviksen live-esiintymisistä huomaa myös selvästi sen, milloin esitettävä kappale ei ole hänelle mieluisa. Väliä ei ole sillä onko biisi ollut hitti vai ei, epämieluisat juostaan läpi hyvin huolimattomastikin laulaen. Mutta suosikkibiisit ovat sitten päinvastoin mitä mahtavinta kuultavaa livenä. Ne vangitsevat katsomaan ja kuuntelemaan. Hetket ovat maagisia; on vain kuningas ja ääni. Ainakaan minä en näe muuta.
Harvoin, jos koskaan, nämä kaksi puolta Elviksen urasta kuvataan tasapainoisesti tai oikeassa suhteessa. Useimmiten enemmän huomiota saavat epäonnistumiset, lääkkeet, kertyneet liikakilot yms. Ne tuskin kuitenkaan ovat niitä asioita, miksi Elvistä rakastetaan edelleen. Miksi ei kerrota enempää musiikista? Hienoista konserttikokonaisuuksista, siitä kuinka ne rakennettiin ja kuinka upeat ikoniset esiintymisasut suunniteltiin ja toteutettiin? Kuinka settilistat valittiin ja kuinka Elviksen bändin jäsenet kaiken kokivat. Haluan lukea enemmän asioista, jotka loivat legendan. Heikkoudet toki tekevät hänestä ihmisen, mutta keltaisen lehdistön tasoinen asioiden esittely ei ainakaan minua kiinnosta. Mutta niinkuin alussa sanoin, en ole tässä asiassa millään muotoa objektiivinen.
Elämäkerta on populaarikulttuurin ystävälle hyvä katsaus yhden maailman parhaimman artistin uraan. Kyllähän tämä sopii myös hyvin Elvis-faneille. Heille tarina on varmasti tuttu, eikä Connolly tarjoa paljoakaan uutta informaatiota verrattuna edellisiin elämäkertoihin. Kirjassa uutta antia ovat lähinnä erilaiset painotukset asioihin, jotka lienevät osaltaan aivan osuvia. Hyvänä kertauksena kirja toimii siis loistavasti.
JK- Minua riepoo Elviksen elokuvien jatkuva parjaaminen. Tästäkin kirjassa ne saavat koko laidallisen. Kyllä, huonojahan ne on, mutta toisenlainen näkökulma olisi niiden käsittelyyn virkistävää. Itse olen löytänyt Elviksen juuri näiden elokuvien kautta ja panen pääni pantiksi, että niin on moni moni muukin. Kotiini hankittiin videot vuonna 1985. Paikallisen ruokakaupan yhteydessä oli pieni nurkkaus, josta sai vuokrata elokuvia hintaan 10 markkaa / viikonloppu. Sieltä löytyivät kaikki Elviksen leffat. Kinusin isääni vuokraamaan niitä kerran jos toisenkin. Ensimmäiset kaksi viikonlopuksi vuokrattu elokuvaa olivat Jailhouse rock and King Creole. HELLO! 11-vuotiaan tytön sydän suli totaalisesti. Tätä piti saada lisää! Onneksi leffoja riitti, sillä nälkäni oli loputon. Viikonlopun aikana ehdin katsoa saman leffan useampaan kertaan. Speedwayn muistan katsoneeni 12 kertaa! Mistä muualta olisi päässyt näkemään Elvistä vuonna 1985 11-vuotiaana pienessä savolaisessa kaupungissa? Kysynpä vaan. Onneksi oli elokuvia ja onneksi niitä oli paljon.
