George Harrison - Graeme Thomson

Tämä on itse asiassa kirja, jonka minun piti kirjoittaa. Olin jo vuosikausia miettinyt, miksi George Harrisonista ei ole olemassa yhtään suomenkielistä elämäkertaa. John Lennonista ja Paul McCartneysta on olemassa lukuisia elämäkertoja suomeksi, omassa hyllyssäkin useita. Olin jo ryhtynyt vakavasti miettimään, että minunko tämä on tosiaan kirjoitettava! Tähän ajatukseen nojauten olin jo ryhtynyt vähän keräilemään kasaan aineistoa ja käymään läpi omia Beatles-aineistoja ja kirjallisuutta. Kuitenkin syntymäpäivälahjaksi tulla tupsahti tämä kirja; vihdoin lähitarkastelussa George.

Pitkästä aikaa tämä lukukokemus tuntui aika voimakkaasti. Tämä ei johtunut siitä, että Thomson olisi kirjoittanut jotenkin poikkeuksellisen hyvin, vaan siitä, etten yksinkertaisesti pitänyt lukemastani. Vuosien saatossa olin muodostanut itselleni kuvan Georgesta, suuresti rakastamani bändin hiljaisesta, mutta lahjakkaasta kitaristista. Thomson pyyhki mielikuvillani lattiaa. Hän piirsi Harrisonista kaksijakoisen kuvan, miehen, joka toisaalta haki elämäänsä henkisyyttä, mutta toisaalta rakasti rocktähden elämää. Hän inhosi kuuluisuutta, mutta käytti hyväkseen asemaansa ja sen mukana tuomia etuoikeuksia.

Minunkin suhtautumiseni kirjan lukemiseen oli kaksijakoinen: tavallaan tahdoin lukea kirjaa, mutta toisaalta en tahtonut kuulla niistä asioista, joista kirjassa kerrotiin. Pohdin paljon, miksi tämä kirja vaikutti minuun niin voimakkaasti. Ymmärsin lopulta, että olin loukkaantunut. Olin loukkaantunut Georgelle. Vaikka tiesin, ettei George välittänyt Beatlemanian vuosista ja asema Lennonin ja McCartneyn puristuksissa ei ollut kaikkein mukavin paikka tehdä musiikkia, tuli Georgen vihamielinenkin asenne The Beatlesia kohtaa täytenä yllätyksenä. Tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että kaikki se upea musiikki olisi ollut yhdentekevää. Musiikki, joka on antanut minulle ja miljoonille ihmisille niin paljon. Siitä pitää olla ylpeä! Hämmennystäni lisäsivät myös tiedot, ettei George ollut kuitenkaan ymmärtänyt sävellystensä merkitystä faneilleen. Kirjassa kerrotaan esimerkiksi, että hän oli Japanin kiertueen harjoituksissa soittanut Something-kappaleeseen aivan erilaisen kitarasoolon. Kun muu bändi oli asiasta huomauttanut ja kysynyt miksei hän soita sitä "oikeaa" sooloa, George oli ollut hämmentynyt eikä ollut ymmärtänyt soolon olevan olennainen osa kappaletta.

Kirjaa lukiessa tulin ajatelleeksi, etten pidä Georgesta enää. Välillä teki mieli huutaa ääneen: ettäs kehtaat! Harrison koki tukahtuvansa The Beatlesissä. Mutta kun hän vihdoin pääsi irti vihaamastaan yhtyeestä, ei suurta luovuuden aikaa kestänyt pari levyä kauempaa. Niidenkin biisit oli sävellyt suurimmaksi osaksi The Beatlesin aikana. Väkisinkin tulee mieleen ajatus, että Harrison tarvitsi sittenkin The Beatlesia, sillä kaikkein hienoimmat sävellykset ovat juuri yhtyeen viimeisiltä vuosilta tai heti hajoamisen jälkeen. Hän tarvitsi Lennonin ja McCartneyta innoittajikseen tai paremminkin vastustajikseen. Siitäs sait, George, siitäs sait!

Vaikeaa on myös ymmärtää, ettei hän huomannut My sweet lordin muistuttavan niin paljon He´s so fine-kappaletta. Osaltaan varmaan tiedostamatonta ja huonoa tuuriakin, mutta kuitenkin. The Chiffonsien kappale oli kuitenkin listaykkönen vuonna 1963. Plagiointiin liittyvät oikeudenkäynnit kestivät vuoteen 1998 saakka. Itse laulu oli levytetty vuonna 1970. Tämä ja lukuisat muut oikeudenkäynnit, joita George elämänsä aikana kävi, rasittivat varmasti häntä ja kenties edesauttoivat myös sairastumista. Hengellisyys näytteli suurta osaa hänen elämässään, mutta sekin oli kausittaista.

Elämäkertana kirja oli hyvä. Ja tekihän se vaikutuksen, mikä on hyvän kirjan merkki. Henkilökohtaisen elämästä olisi saanut paljon mehukkaampia juttuja tiristettyä. Etenkin Georgen vaimon Pattyn ja Eric Claptonin suhteesta. Asiaa käsitellään hyvin neutraalisti, samoin kuin Georgen ajoittaista huumeiden käyttöä. Enimmäikseen tämä on musiikkihistoriaa, mikä tietysti onkin hyvä.

Kuuntelin Georgen levyjä läpi samalla kuin kuin tätä. En kuitenkaan kaikkia, sillä osa levyistä ei todellakaan tee kunniaa Georgelle. Hauskaa oli lukea Traveling Wilburysien edesottamuksista, sillä kokoonpano kyseisessä orkesterissa oli hyvin poikkeuksellinen ja muistan hittibiisit 1980-luvun lopulta oikein hyvin. Roy Orbison, Jeff Lynne, Bob Dylan ja Tom Petty, Georgen unelmabändi. Hän tahtoi vain soittaa bändissä ja pitää hauskaa. Ah, mukavaa. Itsekin huokaisin helpotuksesta tässä vaiheessa kirjaa. Mieleeni juolahti myös, ettei Roy Orbisonista taida myöskään olla suomenkielistä elämäkertaa, vai onko?

Katsoin myös samalla Georgesta tehtyä dokumenttia "Living in the material world", vaikka olin nähnyt sen jo useampaan kertaan. Hain jotenkin vahvistusta kirjalle tai toisinpäin. Silti olo kirjan jälkeen jäi sekavaksi. Olin iloinen, kun se päättyi, vaikken tietenkään iloitse Georgen kuolemasta.

Voi George! Minkälainen mies sinä olit? Olen hämmentynyt. Kaikesta huolimatta latasin kännykän soittoääneksi " Here comes the sun".