Kirjaan tarttuessa olin täynnä suuria odotuksia. The Whon musiikki oli ollut aktiivisoitossa kodissamme jo useamman kuukauden. Olin myös katsonut bändin live-esiintymisiä ja syttynyt bändin lavaenergialle. Keith Moon huvitti minua suunnattomasti tempuillaan ja ilmeillään sekä Roger Daltreyn ääni tuntui selkärangassa saakka. Tahdoin tietää lisää ja tästä kirjasta luulin sitä saavani.
Mutta. Sattuipa oikea kivireki eteen. Tarinaa olisi voinut karsia aika paljon. Alkuosa on aika surullinen johtuen Townshendin lapsuuden kokemuksista, jotka ovat kaikin puolin järkyttävät. Parasta oli The Whon alkuaikojen ja 1960-luvun alun kuvaus. Se on ollut aina suosikki ajanjaksoni.
Kerronta pomppi jonkun verran. Tekstissä tuli vastaan paljon outoja nimiä, joista en enää tiennyt keitä he olivat. Turhauduin jonkin verran kirjaa lukiessa. Kokonaiskuva jäi epäselväksi ja loppujen loupksi itse bändistä jäi käteen vähän tietoja. En tiedä jäikö itse kirjan päähenkilöstä sen enempää. Odotin enemmän musiikinhistoriaa, mutta se jäi vain sivujuonteeksi. Lahjakkaan muusikon elämänkerrasta ehkäpä olettaa juuri tätä kulmaa enemmänkin, mutta olin väärässä.
Kirja vaikuttaa Townshendin itsepohdiskelulta ja terapoinnilta. Siitä näkökulmasta kirja onkin varsin mukaan menevä. Omaan reaktiooni vaikutti varmasti se, ettei kirja vastannut sen hetkiseen tiedon tarpeeseeni.
