Näin Antti Tuomaisen aamutv:n haastattelussa ja kiinnostuin kirjailijasta. Tämä kirja oli ensimmäinen hänen teoksistaan, johon tartuin. Nimi oli todella hieno, niinpä tämä Eino Leino fani innostui heti.
Kirja alkaa rikoksella, joka kerrotaan uhrin näkökulmasta. Uhri on nainen, joka puukotetaan kuoliaaksi. Hänen viimeiset ajatukset viipyvät 13-vuotiaassa pojassaan. Ruumista ei koskaan löydy ja nainen jää kadoksiin.
Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu aikaan kaksikymmentä vuotta murhan jälkeen. Kirjan tarina etenee minä-muodossa ja kertojana on murhatun naisen poika, Aleksi. Hän tahtoo selvittää, mitä äidille tapahtui. Tämä selvitystyö täyttää koko Aleksin elämän.
Aleksi päättyy talonmieheksi rikkaan Henrik Saarisen kartanoon. Aleksilla on epäilyksensä Saarisen osuudesta äitinsä katoamiseen. Kartanossa työskentelee muitakin henkilöitä, joiden kautta kirjaan syntyy mielenkiintoisia sivuhahmoja.
Kirjassa on vauhdikkaitakin kohtia, mutta yleisesti ottaen tarina etenee verkkaan ja on tavallaan luonteeltaan kaihoisa. Tämä johtunee nuoren pojan äidinkaipuusta ja sen mukanaan tuomasta yksinäisyydestä. Jännittävä tarina ei mielestäni ollut, mutta täysin mukiin menevä. Erilainen kirjoitustyyli (minä-kertoja) ja erittäin kaunis kieli tekivät kirjasta mielenkiintoisen.
Vaikken kokenutkaan wau-elämystä, on hyllyyn tullut hankittua toinenkin Tuomaisen kirja. Näin ollen mielenkiinnolla seuraan tämän dekkaristin uraa.
