Mick Jagger - Philip Norman

Ensimmäinen ajatus oli thank god! Edellisen Jaggerin elämäkerran katastrofin jälkeen, tämä tuntui todelta hyvältä! Vaikkakin osa tämän kirjan hyvyydestä selittyykin edellisen surkeudella.

Philip Norman on tuttu kirjailija ja sikäli takuuvarma valinta kirjoittamaan Jaggerista. Onhan hän kirjoittanut myös koko bändin tarinan. Kuitenkin kirjasta katosi kirkkain terä kun minulle selvisi, ettei Jagger ollut itse tässä projektissa mukana. Lainkaan!

Jotenkin minun on vaikea ymmärtää, miksi alunperinkään lähdetään tekemään elämäkertaa henkilöstä, joka ei itse halua milläänlailla panostaa asian. Uusia haastattelujakaan ei siten ollut käytettävissä. Tässä kirjassa paljon siis ratsastetaan vanhalla tiedolla. You can´t always get what you want!

Jäin pohtimaan miksi Mick Jagger ole ollut innostunut elämäkerran julkaisemisesta. Hyvin tehtynä luvassa olisi takuuvarma myyntimenestys. Olen jostain lukenut, ettei Jagger ole pitänyt minkäänlaista arkistoa ja on usein vedonnut muistamattomuuteen, kun toimittajat ovat haastattelussa häneltä jotain kyselleet. Haastattelut ovat olleetkin aika laimeita.

Kirja on kuitenkin vaikuttavan kokoinen, sivuja löytyy yli 700. Harmi vain, ettei paljoakaan uutta tietoa tarjoilla ainakaan näin Rolling Stones-fanille. Tapahtumien pääpaino on 1960-luvulla, mikä luonnollisesti johtuu siitä, että Norman tuntee tuon ajan parhaiten. Vuosikymmenellä ollaan vielä, vaikka luettuja sivuja on takana yli 500. Mukavasti tarina soljuukin eteenpäin ja mukana viihtyy. Normanin tekemään taustatyötä ei voi olla ihailematta. 1970-luvulle edetessä painopiste tuntuu siirtyvän yhä enemmän bändintarinan puolelle. Jagger alkaa vaipua kirjan päähenkilöstä bändinjäseneksi, vaikkakin on luonnollisesti nokkamiehen roolissa.

Kirjan synnyttämästä henkilökuvasta jää päällimäisenä mieleen, ettei mies ole kovin miellyttävä. Tiesin kyllä hänet divaksi, mutta silti Normanin piirtämä kuva yllättää ja paha maku jäi suuhun. Jagger on polkenut jalkoihinsa bändikaverinsa Charlien, Billin, Mickin ja Ronnien. Ainoa, joka pystyy pistämään Jaggerille kampoihin on Keith. Heidänkin välinsä ovat olleet poikki pitkiä aikoja. Toisistaan he eivät varmaan koskaan pääse, vaikka ovatkin hyvin erilaisia. Olen aina pitänyt Keithistä paljon enemmän ja tämän kirjan lukeminen vain vahvistaa tunnetta. Jaggerin laskelmointi ja kylmyys ovat paikoin luontaantyöntäviä.

Ainoa kirja, jossa Mickistä on jäänyt positiivempi kuva, on ollut Marianne Faithfulin elämäkerta Elämäni rocknroll. Harmi, ettei Philip Norman pysty henkilökuvaa syventämään, eikä tietomäärää lisäämään. Jaggeria on mukavaa katsoa lavalla, muttei hänestä ole kivaa lukea.