Saapasnahka-torni - Teemu Keskisarja

Harvoin olen käynyt kyselemässä kirjakaupoissa kirjan ilmestymisen perään, mutta tämän kirjan kohdalla tein niin. Itseasiassa kävin kolmesti etsimässä tätä, sillä julkaisu lykkääntyi useita kertoja. Kauan odotettu kirja siis!

Aleksis Kivi on aina kiehtonut minua. Lapsena minua ihmetytti, ja surettikin, ettei hänestä ollut säilynyt yhtään valokuvaa. Tämä suomalainen suurmies on tuntui samanaikaisesti hyvin pieneltä, jopa heiveröiseltä. Asetelmassa oli kiehtovaa ristiriitaa, johon en kuitenkaan ollut saanut selvennystä aiemmin. Sen vuoksi olin riemastunut, kun kuulin Teemu Keskisarjan kirjoittavan kirjaa Kivestä.

Kirjan julkaisu viivästyi lähteiden vähyyden takia. Keskisarja onkin sanonut, että Kivestä löytyy saman verran lähteitä kuin Jeesuksesta. Hän elättelee toiveita, että jonkun ullakon kätköstä löytyy vielä kasa Kiven kirjoittamia kirjeitä. Säilyneitä kirjeitä on nimittäin yllättävän vähän kun ottaa huomioon kuinka moni tuki Kiveä lainaamalla rahaa ja elättämällä kirjailijaa. Yhteydenpitoa pidettiin yllä kirjeitse. Keskisarja korostaa useaan otteeseen, ettei Aleksis Kivi tehnyt elämänsä aikana päivääkään töitä. Hän ainoastaan kirjoitti.

Vasta tämän kirjan jälkeen aloin hahmottamaan, millaisessa tilanteessa ja ajassa Aleksis Kivi tekstejään kirjoitti. Hän kirjoitti näytelmiä suomen kielellä, vaikkei maassa ollut edes suomenkielistä teatteria! Hän kirjoitti ikään kuin tyhjiöön. Näytelmiä, ilman paikkaa missä niitä esittää. Ilman suomenkielisiä näyttelijöitä niitä esittämään. Mikä voima ja vimma häntä mahtoikaan ajaa!? Usko suomen kieleen ja sen hienouteen on täytynyt olla horjumaton.

Vaikkakin Aleksis Kiven elämä olikin pitkälti hyvin traaginen, Keskisarja onnistuu kuvaamaan sitä myös humoristisessa valossa. Kivi ilmestyi järjestämäänsä seitsemän veljeksen lukutilaisuuteen niin juovuksissa, ettei lukemisesta tullut mitään. Hän myös lähti karkuun Lea-näytelmän ensi-illasta ennen näytelmän alkua. Se olisi ollut hänen hetkensä. Muutenkin Lean ensi-illan kuvaus on koominen. Ruotsinkieliset näyttelijät puhumassa erittäin murtaen suomea ja yleisö täynnä epäluuloista kulttuuriväkeä. Voi ei!

Kirjan surullisin osuus on August Ahlqvistin Kiveen kohdistama lokauskampanja. Se oli tapauksena ennestään tuttu juttu, mutta silti se yllätti. Miten joku voi olla niin ilkeä?! Keskisarja kyllä kertoo taustat tilanteelle; Ahlqvist oli juuri menettänyt kolme lastaan eikä ollut pääsyt tavoittelemiinsa virkoihin. Mutta siltikin, eihän Aleksis Kivestä ollut minkäänlaista uhkaa Ahlqvistille. Seitsemän veljeksen nimittäminen suomalaisen kirjallisuuden häpeäpilkuksi ei todellakaan ollut missään kohtuuden rajoissa. Päinvastoin, kommentti saa hänet näyttämään kateelliselta. Ahlqvist oli itsekin tiedostanut, että hänen käytöksensä ei ollut kohtuuden rajoissa. "Minulla on rumat tavat", hän oli kirjoittanut päiväkirjaansa. Silti hän ei koskaan koettanut muuttaa käytöstään. Se on minusta kummallista.

Charlotta Lönnqvist nostetaan kirjassa tärkeään rooliin, joka hänellä todella olikin. Hän ylläpiti ja elätti Kiveä. Mies asui Charlottan luona ilmaiseksi. Mikä heidän suhteensa oli, sitä kirjassa spekuloidaan jonkin verran. Keskisarja toteaa, ettei heitä koskaan nähty romanttisissa tilanteissa, eikä heidän tunteistaan otettu tolkkua. Todennäköisesti asumisjärjestelmä oli kummallekin käytännöllinen. Kivi oli tuotteliaimmillaan juuri Charlottan luona asuessaan. Sitä ennen hän oli saanut aikaiseksi jotain raapusteluja lappusille. Charlotta oli siis kultakimpale.

Paitsi kirjan aihe, myös kirjoitustyyli on viihdyttävää. Kielessä on paljon Aleksis Kiven ajan vivahteita ja sanajärjestys on paikoin hyvinkin vallaton. Se tuo tekstiin ilmeikkyyttä ja vaihtelevuutta sekä ankkuroi lukijan tapahtuma-aikaan tiiviisti. Hyvin helposti muuten unohtuu, että Kivi eli suurin luomiskauttaan juuri nälkävuosien aikana, jolloin kuolema oli tuttu vieras lähes jokaisessa perheessä. En ollut myöskään tiennyt, että Kivi eli jonkin aikaa myös mielisairaalassa. Siellä varsin kovakouraiset hoitotoimet pahensivat hänen tilaansa, joten hänen veljensä otti hänet asumaan luokseen. Tämä olikin Aleksille hyväksi, vaikkei hän koskaan palannut ennalleen. Keskisarjan sanoin hän kulki "vääjäämättä pimeitä mielisairauden polkuja".

Aleksis Kivestä olisi tuskin tullut suurmiestä ilman surkeaa loppua. Myös Keskisarja on samaa mieltä; on vaikeaa nähdä Kiveä istuskelemassa kiikkustuolissa herttaisena ukkina muistelemassa nuoruuden edesottamuksia. Kyllä suurmiehen viitta vaatii köyhyyttä, syrjäytymistä, päihteitä ja kuolemisen nuorella iällä, Kiven tapauksessa 38-vuotiaana.

Keskisarjan kirja tarjosi paljon uutta tietoa ei pelkästään Aleksis Kivestä itsestään, vaan myös tuon ajan Suomesta ja erityisesti Helsingistä. En ole varmaan ennen lukenutkaan kirjaa, jossa piirretään näin selkeää kuvaa pääkaupungistamme.